Taiteen tarina

Taiteen tarina Kirjoittanut Jussi Lonkainen

Uskoako voisi moista moni,

jok’ ei nähdä sitä oisi saanut,

tuntea, ett’ elää voivat nuokin,

jotka ammoin haudattihin hankiin,

että syvään poljettuna sykkää

voisi sydän suurin sykähdyksin,

että vajonneena vaivain alle

vaalii rikkauksia rinnassansa,

nuokin, ammoin hengen aartehia

vailla luullut, vaatia jo voivat

osan onnekkuutta, outoina ei enää

halu harhaella korpimaata.

Säen pieni, mutta säihkyväinen

sinkos sinne, missä yössä vainui

uhrejansa rumuus sekä rutsa,

ihmisyyden ilon sammuttaen. –

Niinkuin taivaslaen päällä taantuin

nousee uhkaavana ukkospilvi

tuhon tulta alas aikoellen,

samoin hiipi hiljaa mielten miete,

ukkospilven uhkaa aina täynnä,

yhä synkemmäksi synkistäen

aamut, illat, päivät ihanatkin.

Hiipui hiljaa sielu, turtui tunne,

vuorenraskas aina painoi aatos.

Sammui sairautehen sanat selvät,

muremieleen lakastuen laulu.

Sinne säen säihkyväinen sinkos,

hehkun heitti, poviin polton nosti,

näyt näytti, aukoi unten ukset,

satulinnani portit poloisille.

Siitä nousi silmiin siinto uusi,

veret poskipäille polttavaiset.

Kantoi kaipuun suureen kauneutehen,

iloon ikuisehen ikävänsä.

Kauan hiljaa kansassa se kasvoi,

suuri kaipuu kauneuden maille.

Itki polo illoin ikäväänsä,

päivin raatoi raskahinta työtä.

Vuodet vieri vitkaan, viipyi yhä

suurten unten täyttymysten hetki.

Kansa kantoi kaipuhunsa hautaan

ruumis rujona, vaan henki hehkuin,

sielun silmäin eessä sama satu.

Senpä viimein lapsillensa laulain

jätti jälkehensä perinnöksi.

Näinpä kasvoi aina aikain kanssa

polvi polvelta vain varmistuen

usko uuden aamun koittoon,

ihanampain iltain saapumiseen,

kypsyin viimein kaipauskylvöstänsä

toden touko, kansain kultaviljaa.

Nytpä yltävi jo ylemmäksi

satain suusta saatettuna sana.

Syvin iskuin tänään sykähtävi

tuhansien tummentunut povi.

Kädet känsäiset jo ojentuvat

ovet avaamahan auringolle.

Miljoonien miete askaroipi

elon ehoisamman ihmemailla.

Kauan kesti kannel kadoksissa,

sadat vuodet lymyillyt on lyyry,

palatseihin paenneena taide,

raikaskutri rahakuninkaille,

missä siltä silmät sidottiihin,

jalo muoto, satain janoama,

herashelyin piiloon peitettihin

kulkemahan kultakannuksissa.

Niinkuin ennen muinoin esti Louhi,

Pohjan emäntä, mi sulki päivän

paistamasta vuoren paatosilla,

niinpä kauneuskin kahlittihin,

iloks isoisien muutamien.

Kuihtui siellä siltä kutrein kukat,

vaalenivat vaivan alla lehdet,

juuret juurtunehet koska sinne,

missä tuhansien turtui tunne

itkuun ikuisessa ikävässä,

missä sammumaton hengen jano

kulkemahan onnen kukkamaille.

Niinpä päästyänsä sinne jälleen

vihdoin juurillansa viihtymähän,

uusin, uhkuvaisin lehvin leikkii

latva auringossa auvomielin.

Uskoisiko moista, eikö unta

kaikki kaunista vain vielä liene?

Nuoko, lapset lauluttomat yössä,

nuoko, joilla sieroittuneet sielut,

nuoko, joiden mieli tylsyi työssä,

taiteen eessä, polot, polvistuvat?

Kuitenkaan ei kumma satu tämä,

unta ei se, mutta toden totta,

Kantoi määränänsä kaunis kaipuu,

iloon miljoonat käy ikävästä.

Taasen antaa taide aarteitansa,

Kipinöitä kirvotellen sinne,

missä miete pakon alla painuu,

silmäin siinto sammuu sairaudessa.

Niistä syttyä voi sydämihin

uuden, autereisen aamun kaja.

Taiteen tanhut, vaivoin valloitettu,

kantaa kultaviljaa nälkäisille.

Lähde: Lonkainen, Jussi 1928: Taistelun keskeltä: lausuntarunoja työväenjärjestöille. Osakeyhtiö Hämeen Kansa, Hämeenlinna.