Taas laulua lehtojen olleiden –

Taas laulua lehtojen olleiden –. Kirjoittanut Eero Eerola

Kuva auvosta aikojen menneiden:

lehto lempeitä lauluja soitti,

pyhä hongikko harras, jo harmaissaan,

sydänkieliä kummia koitti,

oli metsässä juhla ja sunnuntai,

joka päiväpä Tapio uhrin sai,

ja ihminen

hän uskoi unensa kaunoisen.

Mitä onnesta aikojen olleiden:

jo se onni on särjetty ammoin,

jo se hongikko harras ja haaveinen

on kaadettu kauneuden kammoin,

on lehto jo vaiti, ei unta se nää,

joku pensas nyt virtensä virittää,

ja Tapio saa

yhä karkota jylhien korpien taa.

On laulu nyt aikojen ahneiden:

ilo luonnon on kuopattu kuiluun,

nyt raha vain hurmavi sairaan pään,

nyt raha vain onnen huiluun

saa soittaa sävelen säräjävän –

mut metsien hengen väräjävän,

sen hentoisen

käy henkäys jo kuni vaieten.

Miss’ ovat ne ihmiset onnelliset,

joita kutsuvi metsä ja mantu?

Miss’ ovat ne tuutijat tunteiden,

joihin usko se suuri on pantu:

ken korvesta kauaksi kiirehtää,

hän oikeesta onnesta orvoksi jää,

vain metsä ja maa

syvän, hyvän voi unelman nostattaa.

Lähde: Eerola, Eero 1913: Peltojen päivä: runoja. K. J. Gummerus O.y., Jyväskylä.