Sydäntalven tunnelma

Sydäntalven tunnelma Kirjoittanut Jussi Lonkainen

Yön hiljaisuuden yllä kirkkaat tähdet palaa,

kuin katsois taivas maata syyttäen,

käy tuuli aroin lentimin kuin itkein salaa,

maan kasvoilla on liina luminen.

On kuollut suvi tanssikentälleen,

sen seppeleestä kukat riisti halla.

Jäi salo sanattomaks murheeseen,

ja päivän silmä viipyy luomen alla.

On luona suven paarien niin raskas olla,

kun tietää, että hyvyys kuollut on,

ja itsekkyys vain yksin ilkkuu kartanolla,

yön taivas yllä kaartuu lohduton.

Vain tähdet loistehensa valjun suo,

kuin antain toivontuikkeen hymyilyllä,

vaan valo niiden sydämien luo

ei ihmisrinnan jäisen läpi yllä.

Niin hyvin talviyössä viihtyy itsepetos,

se jäiset sielut omaksensa sai.

Maa, tuskanvakoja on täynnä ketos,

ja asujillas pitkäperjantai.

On hyvä tahto vielä ristillään,

ja valheen viesti rauhansanaa soittaa.

Yön tähdet syyttäin katsoo kärsivään,

mi valheen sanaa yhä kunnioittaa.

Maan yössä makaa alla lumiliinan,

kuin suven raikas ilo, ihmisyys,

se kärsinyt on ristintiensä piinan,

sen päästä kukat riisti itsekkyys.

Vaan tähdet talviyössä palaen,

vie ajatukset ylösnousemukseen,

ne kärsiville toivon valaen,

tuo uskon ihmisyyden vapahdukseen.

Lähde: Lonkainen, Jussi 1928: Taistelun keskeltä: lausuntarunoja työväenjärjestöille. Osakeyhtiö Hämeen Kansa, Hämeenlinna.