Suomalaisessa teaterissa (29.10.1878)
| Suomalaisessa teaterissa Kirjoittanut Minna Canth |
Suomalaisessa teaterissa näytettiin täällä viime perjantaina ensi kerran teateriseuralta Aleksis Kivi-vainajan kaikkialla maassamme tunnettu ja punnittu huvinäytelmä: ”Nummisuutarit.” Sen näytäntö täällä ei oikein onnistunut ja tuskinpa voikaan onnistua meidän pienessä, ainoastaan tilapäisessä näytäntöhuoneessa, sillä niin suuren kappaleen näytäntöön tarvittaisiin melkein välttämättömästi varsinainen ja jokseenkin kelvollinen teaterihuone, jotta näytelmästä voisi syntyä ja kestää oikein taiteellinen kuvaus, joka muuten niin ahtaalla alalla, kuin täkäläisessä huoneessa, pieneksi supistuu ja suureksi osaksi haihtuu. Suurempaa haittaa näytännön onnistumiselle teki, ett’ei vähälukuisessa näyttelijäkunnassamme ole tarpeeksi jäseniä toimittamaan kaikkia osia näytelmässä, jossa puhuvia ja toimivia henkilöitä on noin kahteenkymmeneen, ja että sen siis täytyy ottaa teateritaiteen tottumattomia harrastajia paikkakunnassa apunäyttelijöiksi tärkeihin ja näyttelijä-taitoa vaativiin osiin, niinkuin esim. ”Karrin” osaan. ”Karri” on mielestämme niin tärkeä henkilö kappaleessa, että jos kuvaus hänestä huonosti onnistuu, kuten valitettavasti kävi viime perjantaina, koko toisen näytöksen onnistuminen näytännössä menee myttyyn. Hän on muuten näytelmän loistokuvia, esim. hääpuheessansa, jonka tuskin tarvinnee hävetä sen mainion morsiuspuheenkaan rinnalla, minkä ”Pyylahden Sakarias (Zacharias på Hjerpvik)” pitää Runebergin suuressa teoksessa ”Hirvenhiihtäjät.” –
Mitä tulee itse juoneen ja taidearvoon mainiossa näytelmässä: ”Nummisuutarit”, joka meitä ilmestymisestänsä aina tähän saakka on erinomaisesti ihastuttanut, niin ovat jo taiteessa mahtavammat ja taitavammat äänet, kuin meidän heikko äänemme, niistä tuomionsa julistaneet. Kahta kohtaa siinä tahdomme vaan viittaamalla osoittaa, kun olemme kuulleet muutamain väittävän, ett’ei muka näytelmällä olisi mitään arvoisempaa periaatetta tai ei kumminkaan juonen juoksussa kävisi selväksi, ja että siinä esiintyisi tarpeettomia sivuhenkilöitä, joiden vaikutus juonen kehityksessä olisi melkein mitätön ja jotka vaan tekisivät näytelmän hajanaiseksi. Ensimäisen väitöksen, jota vastaan mekin kivenkovaan väitämme, kumoaa jo puheillansa näytelmän lopussa kunnon kanttori ”Sepeteus”, jonka osan näytännössä herra Kallio oli oikein mainio ja suoritti sen kokonaisuudessa erinomaisella eheydellä. Kun molemmat ”Topias suutarin” pojat, ”Esko ja Iivari”, olivat hurjalla käytöksellään tuottaneet kurjuutta ja häpeää itselleen ja nummisuutarin perheelle, Sepeteus nim. ”totuuden kieltä lausuu” tälle perhekunnalle, että se ”turvattomalta tytöltä (Jaanalta) koetti juonilla monikoukkuisilla hänen oikeutensa (viiteensataan riksiin) kietoa pois, estellen laillista liittoa, mutta kaikki toisin kääntyi”, nim. poikien kurjamaisen ja onnettoman matkan kautta, jolle he olivat laitetut ”juonten” toteuttamista varten, ja että perheelle ”tämä tapaus oli kurittava rangaistus ja varoitus, mutta tytölle ansaittu onni”. Mutta kun kuitenkin Topias kaikkine heikkouksineen ja hänen vaimonsa kaikkine kiivauksineen ovat sydämensä pohjassa rehellisiä ja lainkuuliaisuutta harrastavia kunnon ihmisiä, jotka eivät koskaan konnamaiselta tavalla tahdo itselleen toisen omaa riistää, vaan ainoastaan ”oikeuden muodolla eli lain varjon alla itselleen omistaa”, kuten katkismuksessa luetaan, niin olisi näytelmätaidetta vastaan, jos heidän rangaistuksensa olisi tullut traagiseksi, eikä vaan enemmin komilliseksi, hetkiseksi kuritukseksi, jonka kautta, Sepeteuksen tapaan puhuen, taivas taas tasapainoon oikeuden panee ja jota seuraa kaunis sovitus, mitä näytelmän lopussa oikein taiteellisesti kuvataan. – Yhtä kivenkovaan panemme toista väitöstä vastaan, että muka näytelmässä olisi tarpeettomia liikahenkilöitä. ”Nummisuutarit” kuvaavat oikeastaan koko suutarin perhekuntaa, johon ”kasvatetytär Jaanakin” kuuluu, mikä tekee hänen isänsä ilmestyksen näytelmässä tuiki tärkeäksi. Mutta ruveta tässä selittämään ja puolustamaan kunkin henkilön asemaa ja tärkeyttä näytelmässä, on mahdotonta, eikä meidän sitä tarvinekaan, kun olemme kuulleet väittäjäin tekevän väitöksensä vaan yleisesti.
Se peri-aate ja tarkoitus, joka näytelmän kirjoittajaa lienee itseä johtanut, näyttää meistä olevan aate kuvata kansan elämää. Ja siten kehkesi hänen teoksensa ikäänkuin luonnollisesti kasvavaksi puuksi, missä ei ole mitään kuivia liika-oksia eikä erinäisiä lintuja laulamassa: ”tuonnepäin sitä nyt pyrjitään, ja tuo se nyt on tään puun tarkoitus.” Taiteenmukaisemmaksi katsomme teosta, jossa ei ole mitään eri saarnaajaa ja saarnaa sen siveellisestä tarkoituksesta. Jättäen tällä kertaa laveamman tarkastuksen otamme vaan yhden tuon puun ensimmäisiä oksia. ”Eskon,” hetkeksi katsahtaaksemme, kun mielestämme kuvaus hänestä on näytelmässä tärkein. Hän on ulkopuolelta tyyni mies, jonka sisällä kuitenkin tulihehku kytee. Hän on mieleltään neidellisesti puhdas ja varustettu vakavilla mielenperusteilla ja päätöksillä, joiden kanssa hän lähtee ”maailman markkinoille”, mutta kokemattomuudessaan ja taitamattomuudestaan maailman menoihin hän ei näe oikeata tietä edessään, vaan syöksyy perusteineen ja päätöksineen päin seinään, ja hänen sisällinen hehkunsa murraksen välisti tyynen kuorensa läpi esiin ja saattaa hänet hurjuuksiin ja laittomuuksiin, vaikka hän muuten aina mielellänsä tahtoo turvata lakiin ja ”prosessiin”, vieläpä hänen neuvottomuutensa saapi joskus hänet hädissään kehoittamaan toista valheesen, vaikka hän itse on tehnyt ”lupauksen pyhän, ettei koskaan valheen kengillä kuljeskele”.
Tämä nyt tosin näyttää hänen luonteessaan ristiriitaisuutta, mutta sangen inhimillistä, jonka tasaantumisesta näytelmän loppu kuitenkin antaa hyvää toivoa; eikä Kivi-vainaa lienekään aikonut kuvata ”Eskoa” idealiseksi ihmiseksi. Syystä on Eston luonnetta verrattu Kullervon luonteesen, niinkuin komedia ”Nummisuutarit” on saanut sijansa kohta ”Kullervo”-näytelmän jälkeen ”Kiven valituissa teoksissa”; sillä hän on tosiaan uudenaikainen Kullervo, jonka sisällinen tuli on vähällä viedä hänet tragilliseen turmioon ja loppuun.
Herra Leino näytteli Eskon vaikeata osaa. Hänen käsityksensä Eskosta ei näyttänyt olevan meidän, mutta oman käsityksensä mukaan, joka saattaa olla yhtä oikea kuin meidän, teki hän tehtävänsä hyvin. Melkein samaa mieltä pidämme herra Wilhosta ”Topiaksena”. Neiti Savolaisen näyttämisestä ”Martan” osaa teimme saman huomion, kuin virkaveljemme ”Keski-Suomi”, ”ettei Martan kiivas luonne tullut esiin muussa kuin sanoissaan”. Sitä paitse katsomme virheeksi näytännössä, että Martan kysymys Jaanalta viime näytöksen sovintojaisissa: ”olenko koskaan kättäni päälles laskenut?” jätettiin pois – kumminkaan emme me eivätkä moniaat muut sitä kuulleet – joka kysymys kuitenkin olisi ollut paikallansa luomaan jotakin sovinnollista valoa Martan ”äkeälle luonnolle.” Rouva Leino ”Jaanana” ja herra Tervo ”Nikona” tyydyttivät katsojia. – Mitä koko näytännössä kaipasimme, oli tarkemmin osoitettua omituista, vanhanaikuista suomalaisuutta.
Moittimalla täytyy meidän lopuksi mainita sitä seikkaa, että 4:nen näytöksen viime kohtaus, missä Mikko Vilkastuksen nähdään jalkansa taittuneen, ja 5:nessä näytöksessä se kohtaus, missä hän raajarikkona kannetaan suutariperheesen, jolle hän oli ollut niin häijyn-kavala, melkeinpä varkaantapainen lurjus. Sovitus-osa, joka muuten näyteltiin näytännön osista parahin, kappaleessa vaatii välttämättömästi sen esiintymistä, että ansaitun rangaistuksensa oli saanut tämä viekas veijari, joka, paitse roistomaista Sakeria, on häijymielisin henkilö koko näytelmässä.
Toissapäivänä näytettiin toistamiseen Victor Hugon kirjoittama murhenäytelmä ”Angelo”.
Huomenna näytetään alkuperäinen unkarilainen kansannäytelmä: ”Kylän heittiö”. Edv. Tóth’in kirjoittama ja Antti Jalavan Unkarin kielestä suomentama. Tämä näytelmä on herättänyt siellä, missä sitä on annettu, suurta huomiota ja saanut kiitoksia. Näytelmässä on laulujakin.
Lähde: Päijänne 29.10.1878.