[s. 368:1] kennettava mitä kansanvaltaisimmille periaatteille, niin minä en siis nojaa tätä käsitystäni siihen, että kansanvaltaiset periaatteet Sveitsissä ovat osoittautuneet kansalle siunausta tuottavaksi tai siihen, että parlamenttarismi Englannissa on toiminut vallan mallikelpoisesti, ei, vaan minä nojaan käsitykseni siihen, että Suomen kansa on koko olemukseltaan kansanvaltainen. Ainoastaan täysin kansanvaltaista valtiosääntöä voi Suomen kansa tunnustaa omakseen. (Vasemmalta: Eihän se ole sellainen!)
Jos olisi ennen, kun Venäjältä päin tapahtunut sorto tässä maassa alkoi, ryhdytty valtiosääntöämme uudistamaan, niin en usko, että kansanvaltaisuudessa olisi voitu mennä vallan pitkälle. Olen puolestani varma siitä, että siinäkin suurin osa kansaa olisi silloin asettanut monarkisen valtiomuodon tasavaltaisen edelle. Mutta venäläinen sortovalta kaivoi meidänkin maassamme, samoin kuin omassa maassaan, perustuksen pois kaiken hallitusvallan alta, joka ei nojaa kansaan. Ne äärettömät kärsimykset, mitkä hallitukset parina viimeisenä vuosikymmenenä, lyhyitä valoisia aikoja lukuunottamatta, kansallemme tuottivat, ne kylvivät kansaamme syvän epäluulon kaikkea hallitusvaltaa vastaan, joka ei ole kansasta kotoisin. Suomen hallitusmuodon johtavana periaatteena tulee sentähden mielestäni olla, että valtiovallan käyttämiselle on määrättävä sellaiset muodot, että kansan tahto mahdollisimman välittömästi pääsee sen käyttämiseen vaikuttamaan.
Mutta merkitseekö tämä, että koko valtiovalta olisi jätettävä eduskunnan käsiin? Eipä suinkaan. Rohkenen nimittäin väittää, että eduskunta ei aina tuo esille kansan todellista tahtoa. Unohdetaan usein, että eduskunta ei ole sittenkään sama kuin kansa. Kuinka kansanvaltainen valtiollinen äänioikeus onkin ja kuinka monipuolisesti eduskunta onkin kokoonpantu, ei eduskunta sittenkään joka hetki anna oikeata kuvaa kansasta.
Sekä esitys Suomen hallitusmuodoksi että esitys hallitusmuodon perusteista nojaavat kumpikin siihen ajatukseen, että terve valtiollinen elämä edellyttää, että valtiovallan kolme ilmaisumuotoa eli, kuten tavallisesti sanotaan, kolme valtiovaltaa kuuluu eri valtioelimille: Lainsäädäntövalta eduskunnalle, toimeenpaneva valta presidentille ja valtioneuvostolle ja tuomiovalta tuomioistuimille. Tällainen jako on jo käytännöllisistä syistä välttämätön. Missä määrin hallitusmuodossa on kansanvaltaisuuden vaatimuksia toteutettu, [s. 368:2]se riippuu siitä, missä suhteessa nämä kolme valtiovaltaa ovat toisiinsa. Lähinnä tässä on kysymys lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan suhteesta toisiinsa. Valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain kautta sai Suomen kansa mitä laajimman mahdollisuuden saada sellainen eduskunta, joka vastaa kansan toivomuksia, mutta silti ei voi sanoa, ellemme ota huomioon aivan viimeisiä viikkoja, että lainsäädäntövalta olisi Suomessa ollut kansanvaltaisten periaatteiden mukaan järjestetty. Eduskunta oli kyllä kokoonpantu Suomen kansan toivomusten mukaan, mutta eduskunnan valta oli hyvinkin pieni. Ei edes puhtaasti lainsäädännöllisissä kysymyksissä eduskunnalla ollut valtaa saada tahtoansa toteutetuksi saatikka sitten finanssikysymyksissä. Paras todistus tästähän on se pysähdystila, johon koko lainsäädäntötyömme joutui, kun eduskunta ei taipunut hallitsijan tahdon mukaan. luopumaan Suomen oikeuksista. Että Suomen kansa ei tämän katkeran kokemuksen jälkeen halua jättää eduskunnan päätösten voimaantulemista riippuvaksi minkäänlaisen itsenäisen hallituksen vahvistuksesta, se on mielestäni aivan helposti ymmärrettävää. Hallituksen esitys n:o 2 asettuukin sentähden sille kannalle, että eduskunnan hyväksymät lakiehdotukset ovat presidentille esiteltävät julkaistaviksi.
Mutta: koska, kuten äskettäin lausuin, ei ole varmaa, että eduskunta aina vastaisi kansan todellista tahtoa, niin vaatii juuri kansanvaltaisuuden periaate, että kansa itse epäiltävissä tapauksissa saapi ratkaista, onko eduskunta kyennyt oikein tulkitsemaan kansan toiveita. (Vasemmalta: Ei se ole tarpeen.) Luonnollisinta olisi, että tämä vaatimus tyydytettäisiin yleisen kansanäänestyksen, referendumin kautta. Referendumia vastaan voidaan kumminkin, kun se ulotetaan valtion koko alueelle, tehdä varsin vakavia muistutuksia; Sen toi~ meenpano on varsin vaikea ja se ei aina, varsinkin kun on kysymys isommista laeista ja ennen kaikkea laeista, joiden vaikutus ei tunnu jokapäiväiseen elämään, anna oikeita tuloksia. Jälellä on silloin vain mahdollisuus antaa presidentille joko veto-oikeus tai hajoittaa eduskunta. Puolestani katsoisin, että jälkimäinen oikeus oli kansanvaltaisuuden kannalta paremmin puolustettavissa kuin edellinen. Ha· joitusoikeuttaan käyttäessään jättää presidentti suoranaisen ratkaisuoikeuden kansalle. Kansanvaltaisuuden periaatteiden kannalta ei siis voida hajoitusoikeutta vastaan esittää mitään päteviä muistutuksia. Mutta käsitän
