Salakuljettajan jouluyö

Salakuljettajan jouluyö Kirjoittanut Jussi Lonkainen

Käy jäinen henkäys pohjan palkeen,

mi lietsoo vieritse vaaran valkeen,

on tuiskun ukkokin kulussaan,

se lumikynsin lyö akkunaan

kuin sisään pyrkien, sammuttamaan

tuon loimon, näkyvän kylään hamaan,

mi mökin liedessä räiskyää,

ja ihmisraukkoja lämmittää.

Ne pakoon hiipivät metsäteiltä,

ja meren aavoilta jäätyneiltä,

näin ääreen kotoisten valkeain,

niin riemullisena loistavain.

Vaan takaa näkeekin lasin jäisen

siell’ äidin lastaan imettäväisen,

mi katsoo tulehen tuijottain,

ja kyynel poskea kostuttain

niin vierii hitaasti pisaroiden

ylitse pienoisen kapaloiden.

Tää näky tuiskulta veikin vihan,

sen lumikynnet ne raukes ihan.

Kas, myrsky tyyntyvi hiljalleen,

käy taivas vienohon kirkkauteen,

sen laen tähtöset pienet täyttää,

ne kaikki katsovan tänne näyttää,

nuo silmät siintävän korkeuden,

kuin tuntien ihmisten murehen.

On rauha, tyyneys talviyössä,

niin kirkkaat kivet on tähtivyössä.

Soi kaukaa kummasti kumisten

nyt ääni malmisten kellojen,

ne rauhaa maahan taas jälleen soittaa

ja hyvää tahtoa kunnioittaa.

On sointu kalsea kellon vasken,

kuin kuiskais kansalle: valheen lasken,

ei hyvää tahtoa päällä maan,

viel’ ole tunnettu milloinkaan.

Kas, äiti vaipunut kyynelvuohon,

nyt herää kellojen helkkyyn tuohon,

hän lapsen laskevi tuutumaan,

sen luona viipyen polvillaan

taas siunauksensa hiljaa tavaa,

ja sydänhaavansa syvän avaa:

Tää hänen onnensa murheinen,

on turma toisien kotien,

hän kuulee tuhannet huokaukset,

hän näkee kylmillä monet ukset,

tään lämmön hänelle liedessään

sai kiron kipenet syttymään.

Tää tunne turtava pian laukee,

kun ovi naristen jäinen aukee,

ja kera hyytävän pakkashuurun

hän näki ovessa miehen kuurun,

mi, ollen itsekin verissään

toi jotain kauheaa selässään.

Mies laski taakkansa verisen

nyt äidin pyörtyvän etehen. –

Hän, isä siinä! Nyt kuollut, vainaa!

Oi, kovin tuhanten kirot painaa!

Käy piiloon taivahan tähdetkin,

yön mustan peittyissä pilvihin,

lyö tuisku ruutua rummuttain,

käy tuuli nurkissa ulvahtain.

Ei kuulu kellojen joulusoitto,

ei rauhaa maassa, vaan pahan voitto,

ei hyvää tahtoa päällä maan

viel’ ole tunnettu milloinkaan.

Lähde: Lonkainen, Jussi 1928: Taistelun keskeltä: lausuntarunoja työväenjärjestöille. Osakeyhtiö Hämeen Kansa, Hämeenlinna.