Saksanmaa (Manninen)

Saksanmaa. Kirjoittanut Heinrich Heine

Suom. Otto Manninen.

XIV luku.

Sää märkä, maisema kalju – taas

vain lokaa harmaata halo!

Toki elää ja helää mun hengessäin:

»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»

Runon vanhan loppukertaus,

jota ammani ennen lauloi –

»Suur’ aurinko, syyttävä valo!» – mun

kuin paimentorvi se pauloi.

Puhe lauluss’ on murhamiehestä – hän

iloss’ elää ja hekkumassa,

kunis kerran riippuvan tavataan

pajun harmaan haarukassa.

Oli aurinko syyttäjä, murhaajan

oli saattanut ilmi sen palo.

Ottilia huutanut kuollessaan:

»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»

Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,

sen todisti sankka salo;

se työt’ oli Fehmen kostajain –

»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»

Ja laulua muistaissa muistan myös

tuon hoitajamummoni hyvän,

näen jälleen ruskeat kasvot nuo,

joka rypyn ja kurtun syvän.

Hän Münsterin mailt’ oli syntyisin,

ja julmat kummitusjutut

ja kansanlaulut ja tarinat

ne kaikk’ oli hälle tutut.

Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,

kuinka kuninkaan tytär nuori

kedoll’ autioll’ istui itsekseen

ja kultakutreja suori!

Hän hanhipaimenna hanhineen

siell’ olla sai, ja kun illoin

piti hanhet portista ajaa taas,

hän surren seisahti silloin.

Näet portin päälle naulittu

oli hevon pää, hepo-raukan,

joka häntä maalle vieraalle

oli viemään lähtenyt laukan.

Tytär kuninkaan kovin huokasi:

»Oi Falada, missä sun nään nyt!»

Hevon pää se vastahan valitti:

»Voi, ettet kotia jäänyt!»

Tytär kuninkaan kovin huokasi:

»Tämän äiti jos aavistaisi!»

Hevon pää se vastahan valitti:

»Sydän raukalta ratkeaisi!»

Vedin henkeä tuskin, kun sopotus

sävyn sai niin vakaan ja hartaan,

puhe keisariimme kun salattuun

oli kiertynyt, Punapartaan.

Ei ole hän kuollut, vaikk’ oppineet

niin uskoo, vakuutti muori,

hänet sotureineen on suojaansa

vain kätkenyt lumottu vuori.

Kyffhäuser on vuori se nimeltään,

joka heidät luolaansa salaa;

saliholvien laessa lamput ne niin

valoll’ aavemaisella palaa.

Hevostalli niist’ etumainen on,

monta tuhatta hevosta missä

näet seimien ääressä seisovan

sa valjaissa välkkyvissä.

Ne on satuloidut ja suitsitetut,

vaan nuo monet tuhannet ratsaat

ei hirnahda, ei heilahda,

ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.

Sotamiehiä salissa toisessa

tuhatt’ on monen monituista,

kuve kupeessa oljilla permannon

on urosta partasuista.

Ovat aseissa kiireestä kantahan,

mut urosten uljas rivi

ei hievahda, ei hiiskahda,

he nukkuvat kuin kivi.

Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys

sali kolmas on koston hankkein,

teräs-, hopeasopaa ja kypärää,

tuliaseita muinaisfrankkein.

Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi

aseryhmää varten sentään.

Sen keskeltä musta-puna-kultainen

ylös lippu ylpeä lentää.

Itse keisari neljänness’ istuvi

jo vuosisatojen takaa

kivituolilla, kivipöydässä,

pää kätten varassa vakaa.

Alas aaltoova parta on punainen

kuin tulenliekkein huima,

välin silmäluomi se rävähtää,

käy ryppyyn monesti kulma.

Uness’, aatoksissako lie, sit’ et

hevin arvaa, mutta kun läsnä

on oikea hetki, hän heräjää,

ylös rynnäten ryhdikäsnä.

»Ylös, ratsuille, urhot!» hän huudahtaa

ja viittaa oivin viirein.

Asekalske soi, väki varteva

ylös kimpoo unesta kiirein.

Kaikk’ istuu jo raisuilla ratsuillaan,

ne kuopivat, korahtelevat.

Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,

ja torvet ne torahtelevat.

Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,

ovat maanneet halunsa täyden.

Kovin kostaa keisari, murhaajain

kera tuimalle tilille käyden –

salamurhaajain, joilta surmansa

sai kerran ihana, jalo,

kultakutrinen neito Germania –

»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»

Monen ilkkuin istujan linnassaan,

joka luuli vastuusta vapaa

olevansa, silloin kostava köys,

viha Barbarossan tapaa! – – –

Oi mummoni vienoine virsines,

oi taruinen syntymätalo!

Sydän taikauskoinen riemusta soi:

»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»

XV luku.

Sade hieno silmille hyisnä niin

kuin neulantutkaimin tuiskii.

Hevot loassa kahlaa ja hikoilee,

niin murheisna hännät huiskii.

Soi toitahus ajajan torvesta,

sen nuotti tutulta tuntuu –

»Kolme poikaa portille ratsastaa!»

Niin mieleni uniseks untuu.

Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas,

unen juoni se kauas juoksi,

minut ihmevuoreen se tuonne vei

Punaparta-keisarin luoksi.

Kivikuvana enää istunut

hän ei kivi-istuimellaan;

ei ollut niin arvokas näöltäkään,

kuin yleensä kuvitellaan.

Läpi salien kävellä vaapersi

ja haasteli kanssani haluin.

Hän näytteli kaikkia aarteitaan

kuin kauppias muinaiskaluin.

Asesalissa mulle hän neuvoi, kuin

piti käytellä pyssynperää,

pois ruosteesta manttelinliepeellään

pari hivutti miekanterää.

Hän riikinkukonpyrstöllä myös

monet puhdisti rautapaidat

ja monet kypärit tomuistaan,

monen piikkilakinkin laidat.

Lipun tomutti samoin ja pakisi:

»Se ylin on ylpeys mulla,

että koita silkkiin ja toukkaa ei

ole ehtinyt puuhun tulla.»

Ja saliin kun tultiin, miss’ uinaili,

päänalusna kummut kilpein,

väki tuhantinen, sota valmis tuo,

pakis äijä tuulin hilpein:

»Puhukaamme, etteivät heräjä,

nyt äänellä alennetulla;

sata vuotta ohi on mennyt taas,

ja nyt maksupäivä on mulla.»

Ja keisari hiljaa tassuttain

luo kulki nukkujan kunki,

ja salaa taskuhun kullekin

tukaatin kolikon tunki.

Salamyhkäisesti hän myhäili,

kun kummastukseni näki:

»Tukaatin mieheen palkkaa saa

joka vuosisadalta väki.»

Ja salissa, jonka ratsujen

rivit liikkumattomat täytti,

siellä keisari hykersi käsiään,

kovin tyytyväiseltä näytti.

Luki yksitellen hän laukit nuo

ja taputti kyljille; – kuulin,

kun laski ja laski hän, itsekseen

hätähoppuisin jupisi huulin.

»Luku viel’ ei täysi», – virkahti

hän viimein nurjalla miellä –

»sotaväkeä, aseit’ on kylliksi,

mut ratsuja puuttuu vielä.

Hevossaksoja laittanut samoamaan

olen joka maailman loukon,

mulle ostaa ne parhaat juoksiamet,

olen saanut jo hyvän joukon.

Ma odotan, kunnes on luku täys,

silloin isken ja isänmaani,

jalon Saksan-kansani vapautan,

joka vartovi tulentaani.»

Hoki keisari noin, vaan ma huudahdin

»Anna paukkaa, sa vanha veikko,

anna paukkaa, sa aaseja avuksi saat,

jos hevosten luku on heikko.»

Punaparta vastasi naurussa suu:

»Ei hyväksi hoppua pitää,

ei Roomaa päivässä rakettu,

hyvä vilja se vitkaan itää.

Jok’ ei tule tänään, sen huomen tuo,

tasan varttuvi tammen varsi;

»Chi va piano, va sano», se Rooman on

valtakunnassa sananparsi.»

XVI luku.

Minut valveille vaunujen sysintä sai,

mut luomi vasten luonta

pian painui taas, ja ma uneksin

Punaparrasta samaa juonta.

Kävin taas läpi salien kaikuvain

hänen kanssaan juttua pitäin;

piti kertoa kaikesta, kysymätään

hän kyseli vain minkä mitäin.

Ei vuoteen moneen moniseen

ylämaailmast’ ollut tuolta,

sodan seitsenvuotisen jälkeen maar,

hän saanut, ei sanaa puolta.

Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch

nyt eli, mit’ erikoista

Dubarry oli tehnyt, lemmitty

tuo Ludvig viidennentoista?

»Voi, keisari», huusin, »jäljessä käyt!

Jo Moses on ammoin kuollut

kera Rebekkansa, myös Abraham,

rakas poikans’, on nurmen nuollut.

Vesan siitti Abraham Leastaan,

hänet Feliksiksi he kasti;

hän kristillisyydessä pitkälle pääs,

jo kappelin johtoon asti.

Ja Karschin muori on vainaa myös,

tytär, Klencke, samalla lailla;

tytär tyttären, Helmine Chézy, lie

viel’ elävitten mailla.

Iloss’ eleli kreivitär Dubarry –

ajall’ Ludvigin elää päti;

hänet vihdoin kun giljotineerattiin,

hän oli jo vanha täti.

Se Ludvig kuolla vuoteessaan

sai rauhassa vanhaan muotiin,

vaan giljotiinille seuraava

kera kuningattaren tuotiin.

Sille Antoinette kuningatar

nous suurta uljuutta näyttäin,

Dubarry meni giljotineerattavaks

isoll’ itkulla ilman täyttäin.» – –

Äkin silmät keisarin seisahtui

mua kohti, jäi pasteeraus

hältä kesken: hän huus: »Hyvä Jumala,

mitä on se, giljotineeraus?»

»On giljotineeraus» – selitin –

»uus keino, mi vaivaa säästää,

jolla kansaa kaikensäätyistä

voi elonpäiviltä päästää.

Sitä keinoa varten vaaditaan

kone myöskin erikoinen,

sen keksinyt on herra Guillotin,

siks sillä nimi on moinen.

Sinut siinä lautaan nuoritetaan; –

se painuu; – sun kahden paalun

se väliin tempaa; – ylhääll’ on

terä kolmikulmaisen piilun; –

mies nuorasta vetää, ja sievästi

alas terä se luistaa äkin; –

siinä tilaisuudessa sinulta

pää putoo pohjalle säkin.»

Minut keisari keskeytti: »Vaikene,

murhakoneesta mokomasta

älä haasta, taivas varjelkoon

sen kättäni saastuttamasta!

Mitä, kuningas ja kuningatar!

Ne nuoritettuina lautaan!

Johan viety on viimeinen respekti

ja etiketti hautaan!

Ja ken olet sa, joka tohdit noin

mua tutusti sinutella?

Maltappas, poika, sun purstos maar

pian tahdon ma masennella!

Mun nostaa sisintä sappeain,

kun kuulen puhettas pöyhkää,

sun hengitykses jo herjausta,

majesteetinrikosta löyhkää!»

Noin äijä kun suuttui suunniltaan

ja vallassa sokean vimman

kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös

purin sisuni salaisimman.

»Herra Punaparta» – ma huudahdin –

»olet vanha sa satuhaamu,

mene maata, meille sinuttakin

kyll’ aukee vapauden aamu.

Tasavaltalaiset ne nauraa sais,

meill’ etupäässä jos vilkkuis

eto kummitus kruunuin ja valtikoin, –

kovin ilkeästi ne ilkkuis.

Ei lippusikaan mua miellytä,

ei koko sen musta-puna-kulta;

halun vanhasaksalais-narrit sen

otti opistoaikaan jo multa.

Paras, vanhassa Kyffhäuserissä kun vaan

pysyt kiltisti kotona täällä –

kun oikein mietin, niin keisari ois

vain kiusana kiusan päällä.»

XVII luku.

Kera keisarin unissa kinastelin,

niin, unissa, ei toki muuta, –

kera ruhtinasten me valveill’ ei

niin käytetä suoraa suuta.

Unen ihannehaavehissa vain

mies Saksan saksaksi julki

heille mielensä tuo, min uskollinen

sydän syvimpähänsä sulki.

Ohi metsän menossa oltiin, kun

ma havahduin, – näkö puiden,

tuo puinen, alaston todellisuus,

udut hajotti haaveiluiden.

Mulle tammi päätänsä pudisti

ja viittoi koivu ja viita

niin varoittavasti – ma huudahdin:

»Rakas keisari, anteeks se riita!

Punaparta, anteeks se pikaisuus!

Sulla suurempi paljon kuin mulla

on viisaus ja maltti – mut etkö voi,

oi keisari, pian jo tulla?

Jos giljotiini ei mielees, niin

pysy vanhoissa keinoissa: miekka

varall’ aatelin, nuoraan porvari taas

ja moukka mekkoniekka.

Välin aatelinenkin hirtä vaan

toki vaihteluksi, ja lyötä

vähän päitä moukkain ja porvarein,

kaikk’ oommehan luojan työtä.

Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo

Kaarle viidennen käyntiin taas sa,

taas kansa vanhoihin säätyihin

ja ammattikuntiin jaa sa.

Pyhä vanha Rooman valta taas

ehyt nosta sa ennallensa,

koko elvytä möyhtynyt muinaisuus

meille kaikkine ilveinensä.

Keskiaika, oikea, tosi tuo,

se sietää toki on toista –

valetilasta tästä sa vapahda vaan,

meno kaksikarvainen poista,

meno saastainen sääryssankarien,

jok’ on houretta goottilaista,

uusaikaista valhetta sekaisin,

jok’ ei kalalt’, ei lihalta maista.

Aja komediantit sa maasta pois

ja näyttelyhuoneet sule,

joiss’ entisyyttämme ilveillään –

oi keisari, pian jo tule!»

Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.