Rautatie: VI luku
| V luku | VI luku Rautatie Kirjoittanut Juhani Aho |
VII luku |
Lapinlahden rautatienasema on tehty ihan metsän sisään. Kun kulkee tietä myöten, joka sinne vie, on toisella puolen sakeata metsää, toisella korkea harju. Tie kulkee harjun viertä, mutta harjun päässä se sen kiertää kuin kävyn kärjen, ja siinä on sinulla edessäsi yht’äkkiä rautatie ja asema, ennenkuin tiedätkään.
Ensin näkyy muuan punainen huone, ja sitten, kun kävyn kärjitse edemmäksi kierrät, toinen punainen huone, jossa on valkeat nurkat ja iso, kaksin aukeava ovi. Mutta vähän matkan päässä näkyy, ensin puiden välitse, sitten kokonaan, laudoilla vuorattu ja keltaiseksi maalattu asemahuone, josta paistaa isot ikkunat ja lasiovet.
Vielä näyttiin nukuttavan asemalla, mahdettiin maata makeinta aamu-unta, kosk’ olivat kaikki ovet vielä kiinni ja peitteet ikkunoiden edessä... Koko yö oli valvottu juhannuskokolla tuolla harjun selällä. »Rautatien herrat» ne olivat sen sinne rengeillään teettäneet; koko yön olivat siellä sitten juoneet ja paukuttaneet pistooleilla petäjän kylkeen ja huutaneet huikeata hurraata avosuin taivasta kohti. Ja kun olivat yhdet oluet loppuneet, oli laitettu toista kirkonkylän kauppamieheltä noutamaan. Ja sitä oli taas tarjoeltu kaikille ihmisille ... kuka vain tuli, sai sitä juoda, minkä itseltään ilkesi. Tyttöjen oli pitänyt niidenkin juoda ... niidenhän sitä vasta oli pitänytkin ... ei ollut auttanut mikään ... eivät olisi oikein viitsineet herrain juomia juoda, mutta »puukhollari» otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin; – vaan eipä ollut sekään omin jalkoineen kotiin päässyt ... muiden oli pitänyt kahden puolen kainaloista kannattaa. Horjuvanpa näkyi itse inspehtorikin alas mäkeä laskeutuessaan ... ja silloin oli jo iso päivä.
Siitä juttelivat miehet, jotka asemasillan laidalla istuivat ja katselivat pitkin suoraa rataa niin kauas, kuin silmä kantoi.
Ne olivat vakaista väkeä, kirkonkylän miehiä, jotka olivat juhannusyönsä yhtä rauhallisesti nukkuneet kuin muutkin yönsä, nousseet aamusilla varhain niinkuin aina muulloinkin, panneet anturat jalkaansa, pistäneet kellon kamarin naulasta housunkauluksen alle ja lähteneet rautatielle päin kävelemään. Olivat siellä usein ennenkin käyneet, joka pyhä, ei asiata mitään, mutta muuten vain...
Rataa myöten käyskenteli toisia miehiä. Kiskoja ne tarkastelivat ja kiskojen alla olevia pölkkyjä, verkalleen kävellessään. Ne olivat rautatien työmiehiä, ja parta oli ajettu pois, vain leuan alle vähän heitetty haivenia kaulusta vasten kähertymään... Tiesivät ne, että silloin ja silloin oli siitä kisko murtunut ... uusi oli pitänyt panna. Se ja se oli ollut sitä siihen kiinnittämässä ... kauankohan nyt kestänee?... Tuo muuan tuossa näytti jo kovin kuluneelta; – vaan saattoi se vielä jonkun aikaa kestää, minkähän kestäisikään ... puolen vuotta tai vähän päällekin...
– Kestipä tuo, minkä kestikin ... irtauttaa se siitä kuitenkin pitää; aluspölkyt näkyvät jo mätänevän, – sen sanoi Ville, se Huttulan talon menneentalvinen vesimies.
– Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän päästä toinen mies.
– Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas.
– Onhan niitä ruunulla pölkkyjä.
– Ja kun loppuu, toimittavat kirkonkylän ukot uusia.
Oli tultu asemasillan kohdalle, jossa kirkonkylän miehet vielä istuivat, jalat riipuksissa, tupakoivat joutessaan ja syleksivät.
– Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat.
– Vai ei pasteerailisi... Huomenta! ... mitäs kuuluu?
Miehet kättelivat toisiaan ... ne, jotka sillan laidalla istuivat ... ja ne, jotka rataa pitkin kävelivät.
– Vai ei pasteerailisi, kun on oma tekemänsä tie astuttavanaan.
– Ruunun tie, mutta meidän värkeistä, sanoivat kirkonkylän isännät.
– Teidän värkeistä?
– Pölkyt on meidän. – Mitenkäpähän ruunu tiensä tekisi, jos ei meiltä aineita annettaisi.
– Aina niitä antavia olisi. – Eivät olleet isännät kokolla eilen?
– Taisi meistä panna jokainen kylvettyään maata ... herrat kuuluivat juoneen menn’ yönä...
– Joivat ja muita juottivat...
– Siksipä sitä niillä nyt untakin kestää.
– Milloinkas sitä ei herroilla kestä?
– Asemamies vielä sekin makaa.
– Herrako se on sekin?
– Mahtaisi kai se mielellään olla.
– Tähti on jo otsassa.
– Ja keltaista punontaista olkapäillä ... tultuaan se ei muuta tehnytkään kuin kääntelihe lasisten ovien ja ikkunoiden edessä: – me sitä lystiksemme katselimme.
– Hyvä mies muutoin.
– Ei moitetta mitään ... virkansa täyttää.
– Ajaisi siitä teidätkin radalta pois, jos näkisi.
– Ei meitä ... meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan; mutta teidät ajaisi...
– Mitenkäpähän ajaisi.
Nousivat siitä kaikki miehet sillalle ja lähtivät verkalleen astumaan karkealla soralla peitettyä pihamaata pitkin maantien suuhun päin.
Katselivat lauta-aidan yli postineidin kukkasmaata. Kummailivat miehet siinä, mitä varten noita kukkiakin kasvatetaan ... mitähän on niistäkin hyötyä? ei toki mitään ... kylväisi ohran ennen tai herneen; – ja kun se siinä peltomaassaan päiväkaudet nuojaa ja lapiollaan lykkii ... ja on siitä niin äkäinen, että ikkunaansa koputtaa, jos joku aitaan vähääkään nojaa ... pihalle tulee ja huutaa ruotsia silmät korvat täyteen, joka poloinen siihen hevosensa sitoo ... vaikka eihän sen huudoista ja mongerroksesta suomalainen tajuunsa pääse, sama, jos ei puhuisikaan...
Vetäytyivät miehet tien käänteeseen ja siirtelivät maantietä myöten. Potkaisi joku anturansa kärellä kiven ojaan.
– Tuotapa näkyy kiire ajavan ... katsokaahan, miehet, eteenne...
– Enpä ole nähnyt vanhan miehen noin tiukkaan astuvan.
– Akkansahan tuota ajaa.
Matti ja Liisa ne sieltä tulivat ... Matti kappaleen edellä, Liisa kokien perästä tulla. Ihan oli hengästyksissään Matti, kun miesten kohdalle tuli.
– Minnekkä mies rientää? kysyi Ville ja seisottui... Muut miehet kulkivat kulkuaan.
– Täh – hänneh ... hän meh! ... läähätti Matti. – Kah, Villehän se on ... teh-herve!
– Joko lähdettiin rautatien työhön?
– Eihän tuota ty – y – yöhön – kään ... on niin li – iian helteinen ilma kävellä, että ihan...
– Helteinenpä on ilma ... taitaa olla ukkonen ilmassa...
– Tah – haitaapa ... olla... Sinnepäinkö se Ville ... pitää lähteä tänne...
– Asemalleko on kiire?
– Onkohan sinne pitkältä vielä?
– Tuossahan se on tuon käänteen takana ... siitä se jo näkyy...
Liisa jo saavutti heidät...
– Sanoinhan minä sille, ett’ elä tyhjää kiirehdi ... vaan ei se kuule mitään eikä seisotu, vaikka siihen paikkaan nääntyköön!
– Etpähän nääntynyt!
– Aikako siinä nääntyä, kun jättää ... onko se tämä mies rautatieltä päin? – Sano, hyvä mies, meille!...
– Etkö sinä tunne ... tämähän on meidän pitäjän miehiä ... menneen talvea oli Huttulassa huonemiehenä...
– Ka, Villehän se on ... minä en tässä kiireessä ... eikö se Ville lähtisi meille matkaa näyttämään? ... jos ei hyvinkään osata!...
Saattoihan Ville lähteä...
– Ei taida olla kiirettä? sanoi Matti, vaikka luuli olevan.
Ei ollut kiirettä; Ville sanoi junan tulevan vasta puolisen aikaan.
– Niin, sekö masina se tulee?
– Niin, niin, masina – sitä kutsutaan täällä junaksi!
– Ja meillä kun oli kiire olevinaan, kiiruhti Liisa läähättäen Villen rinnalle puhumaan, luultiin ettei ennätettäisikään, niin piti melkein juoksujalassa... Ketä lie ollut miehiä tiepuolessa tuolla vähän matkan päässä, – eivätkö lie olleet päissään, siitäpä näytti – niin kysyttiin, että joko se kohta lähtee, niin huusivat meille: »jo lähtee! ... jo lähtee! – juoskaa, ette muuten ennätä!» Ja meillekös kiire käteen ... huhhuh! ... että ehkä ei ennätetäkään?
Matti oli jo tyyntynyt, mutta Liisaa kuohutti vielä äskeinen kiireinen kävely.
– Tuossa sitä jo taitaa alkaa näkyä? kysyi Matti.
– Ka, eikö näy sieltä punainen huone! Mikä huone se on niin korea huone?
– Se on vain semmoinen erikoishuone ... herrojen varalle ... ei sitä talonpojat tarvitse semmoista... Ja Ville veti suunsa vähän nauruun. Liisa ymmärsi Villen ja iski silmää.
– Ne näet pitää olla erikoishuoneensa täällä niinkuin muuallakin ... kyllä minä tiedän, minä olen ollut pappilassa piikana ... tietäähän sen ... vaan eiköhän välttäisi maalaamatta?... Ka, herra jumala, tuoll’ on toinen isompi!
– Mennäänhän, niin näkyy täältä vielä sitäkin isompi. Tuossa se jo näkyy.
– Herra i – ihme! ... katso! kun on ... sehän on koreampi kuin pappilan... Mikä ne on tänne metsän keskeen? Asuuko täällä herroja?
– Herrojahan täällä asuu, rautatien herroja.
– Vaan missä se on se rautatie?
– Näettekö tuolla tuota aukeata ... ja noita pylväitä?
– Mitä pylväitä ne on?
– Niiden ylitse kulkee rautalanka ... erotatteko?
– Ka, eikö kule!
– Mikäs se on tuo aukea?
– Oleppas, Matti! ... ka niin, minkä tähden siihen on tuohon tuommoinen aukea metsään hakattu?
– Siitä se nyt menee se rautatie.
– Elä he – ele –!... Siitäkö se nyt!... Hyvä isä siunatkoon ... siinäkö se nyt!... Voi tokkiisa, kun tämä nyt tuntuu kummalta –!
Ja Liisalle tuli kyyneleet silmiin.
Mattikin seisottui katsomaan... Olivatpa siinä nyt yhtä suoraan osanneet hakata ... niin että tahtoi päätä pyörryttää... – Ville käski likempää katsomaan.
– Elkäähän menkö, rukoili Liisa ja istuutui kiireesti tiepuoleen. Odottakaahan ... minä ... elkäähän ... eihän sitä avojaloin ilkiä.
– Antaa sen jäädä siihen kenkiään panemaan ... lähdetään me vain, sanoi Matti Villelle.
– Elkää nyt menkö ... odota, hyvä Ville, minuakin. Ville odotti, ja Ville oli Liisan mielestä paras mies maailmassa – Matista ei toki rinnalle pannenkaan ... se nyt vasta oli semmoinen ... ei olisi odottanut ket’ikään ihmistä, kun vain itsellään oli kiire...
Ja semmoisella kiireellä sitoi Liisa kengät jalkaansa, että se hikipisaroita otsasta pusersi.
– Tulkaahan nyt tänne, niin lähdetään katsomaan likempää, sanoi Ville ja vei heidät piha-aukean yli asemahuoneen eteen.
Liisa ei varsinkaan tiennyt, mitenkä oli tullut tuon isolasisen ja lasiovisen rakennuksen eteen ... olihan hän komeita huoneita ja kirkkoja ennenkin nähnyt ... ja komeahan pappilankin pytinki ... eikähän tuo niitä nähdessä noin ... mutta minkä tähden se nyt lie niin kummalta tuntunut tämä, kun ihan polvia vapisutti...
– Tässä se inspehtori asuu.
– Tässäkö pehtori ... tässäkö tässä suuressa?
Epäilys tunkeusi mieleen, varsinkin Matin, mutta ei hän sitä epäilystään osannut nyt sanoa ... saattoi Ville tarkoittaa jotakin toista ... olihan niitä täällä ehkä muitakin pehtoreita, vai olisiko ollut se?...
– Mennään tänne toiselle puolen pytingin...
Matti ja Liisa kiersivät sinne Villen jälessä melkein hiipivin askelin ... eikä tahtonut oikein henki juosta vapaasti kummaltakaan...
Siellä se nyt vasta kaikista kummin oli ... ja siltä puolen yhä komeampi. – Mutta eivät Matti ja Liisa oikein tienneet mitä katsella ... siinä käveli kuin lattialla ... ja ihanhan se oikeata lattiata olikin ... vaan mitähän varten se oli ulkoilmassa lattia? ... ja ikkunat kahdesta isosta lasista ... ja ovet yhä komeammat ... kirjoituksia seinissä ... ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha...
Ville kuletti heidät asemasillan toiseen päähän, josta oli viettävää siltaa alas radan viereen. Ohitse kulkiessa sattui Matin ja Liisan silmiin eräästä ikkunasta keltaisia rattaita ja kuului sieltä pientä naputusta ... katon rajassa ikkunan päällä oli kuin posliinikuppia kumollaan ... ja lähti rautalanka, joka meni pylvään päähän ja siitä toiseen ja sitten taas toiseen...
Mutta Ville käski Mattia ja Liisaa tulemaan ja katsomaan rautatietä...
Kaksi kapeata rautakaistaletta ... ja pölkkyjä poikkitelaisin ... vieri vieressään ... yhtä suoraa silmän kantamattomaan ... ihan päätä pyörrytti, kun sinne katseli ... ja toisaannepäin yhtä samaa aukeata ... ja kapeni vähitellen...
– Tämäkö se tuota? ... tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän vapisevalla äänellä, ja Matti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, mutta värähteli hänenkin muotonsa.
– Tämä se nyt on ... näitä myöten se nyt kulkee juna.
– Niin sekö masina? kysyi Matti. Näitäkö ... pölkkyjäkö?
– Ei pölkkyjä ... näitä rautoja.
– Vai näitä rautoja ... en taida ymmärtää ... vaan mitenkä ne tuota? ... pyöräin päällähän se kulkee?
– Pyöräin.
– Mahtaneeko ne olla yhtä suuria vai –?
Eikö Matti sitä tiennyt? ... sen olisi Liisa jo talvella tiennyt sanoa...
– Etumaiset on suuremmat ... veturin pyörät ... toiset pienemmät, selitti Ville.
– Vai etumaiset suuremmat?... Vaan mitenkä ne tässä ... noiden rautain päällä ... en taida ymmärtää ... vaan eikö ne putoo?
Ka, niin!... sitäpä ei Liisakaan...
– Ei ne putoo, selitti taas Ville. Ne on sillä tavalla laitetut ... kuumain kanssa kummankin puolen pyörissä, ettei pääse luiskahtamaan.
– Niin, eihän se sitten –. Mutta Matti ei saanut sittenkään oikeata käsitystä, mitenkä ne pysyivät, niin etteivät luiskahda... Vaan tottapahan ne on ne niin asettaneet, että pysyvät ... itsepähän tiesivät... Matti ja Liisa koettelivat kädellään ratakiskojen hamarata ... kyllä oli sileätä...
– Tämmöinen se nyt on tässä tämä rautatie, sanoi Liisa. – Ja sinä kun luulit, Matti, että se oli rautapellistä pitkin matkaa.
– Lienenkö tuota luullut?
– Luulit, luulit ihan varmaan ... etkö muista, kun istuit vielä pirtin penkillä ja hakkasit tupakkia ja silloin sanoit, että –
Mutta Matti ei ollut Liisaa kuulevinaan...
– Ja sitä on tuota suoraa tietä ... kuinka pitkältä liekään? kyseli hän.
– Onhan sitä siinä ... yhtä tasaista taivalta.
– Vai yhtä tasaista?
– Yhtä suoraa ja tasaista ... välistä mutkan tekee, mutta mäkeä ei tee milloinkaan.
– Täällä mahtaa olla tasaiset taipaleet?
– On täällä mäkiä niinkuin muuallakin ... mutta ne kierretään kauaitse ... ja missä ei päästä ympäri, siihen puhkaistaan kulkupaikka mäen läpi.
– Yhhyy ... vai niin!
Tuota oli Matti koko talven miettinyt eikä siitä sen parempaa selvää saanut ... ja tullessa taas pitkin matkaa ja mäen kohdalla varsinkin, että mitenkä ne alamäkiä laskee ... ja eikö jälkimmäiset töyttää eillimmäisten päälle ... vaan nythän niitä on helppo hallita, kun on matkat tasaiset.
Liisan teki mieli koetella, mitenkä siinä olisi tuossa hänen kävellä ... saattoihan siitä jalkamieskin kävellä, kun oli yhtä tasaista kuin silta.
– Saako tätä kävellä? ja hän astui toisella jalallaan radalle.
– Sakko siitä on, joka sitä kävelee, sanoi Ville.
– Herra jumala! – ja Liisa säikähti.
– Ka, elä mene sinne ... etkö sinä saata kävellä muuallakin? torui Matti.
– Pilautuuko se siitä, jos sitä kävelee?
– Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ettei saa syrjäinen jalallaan astua. –
– Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi?
– Enhän minä vielä kuin toisella vähän ... eihän se Ville toki sakota –? Liisaa jo vähän peloitti, että jos hyvinkin...
– Mitäpä minä hänestä, vaan jos tuolta ikkunasta olisi sattunut inspehtori näkemään.
– Jokohan tuo näki?
– Liekö tuo nähnyt ... uutimet näkyy olevan ikkunoiden edessä ... eikö maanne.
– Hyi, kun jo säikähdin!
– Mitäs menit ... jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu sakkoja maksaa, torui vielä Matti.
Ville kohosi takaisin asemasillalle, ja Matti ja Liisa riensivät perästä.
Yhä komeammalta se tuo asemahuone näytti, kuta likempää sitä katseli, ja yhä kummempia sitä kuuli, kuta enemmän kyseli...
Nuo langatkin tuolla katon rajassa ... mitä vartenhan nekin on? – Ville selitti ne semmoisiksi langoiksi, joiden toinen pää on Kajaanissa ja toinen Kuopiossa ja joita myöten kulkee sana toisesta päästä toiseen. – Sana lankaa myöten!... – Niin, sitä myöten se kulkee ... kuuluuhan kulku vaikka milloin, kun menee ikkunan alle kuuntelemaan ... naputusta kuuluu; – sehän siellä nytkin naputtaa tuolla huoneessa, ja sana kulkee parhaillaan lankaa myöten...
Matti ja Liisa hiipivät hiljaa ikkunan alle kuuntelemaan. Silloin juuri ei kuulunut, mutta kohta rupesi kuulumaan naputusta...
– Nyt se naputtaa ... nytkö sana kulkee? kuiskasivat he Villelle.
– Nyt se kulkee.
Mattia alkoi ryittää.
– Oleppas tuossa!... Ka, kun rykii. – Ymmärtääkö se Ville, mitä se nyt naputtaa? Liisan mielestä oli Ville niin viisas, että hänen olisi pitänyt ymmärtää kaikki.
– Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat sitä koulua käyneet, selitti Ville. Ne on eri miehet, jotka sitä koulua käyvät ... on täälläkin yksi.
– Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään, vaikka kuinka kauan kuuntelisin ... en enemmän kuin tikan naputusta.
Matti ja Liisa kuuntelivat seinävieressä kallella päin, siksi kun ei enää naputusta kuulunut.
Sitten kutsui Ville heidät katsomaan odotussalin lasiovesta sisään...
Katso, katso, kun kello käydä nappaisee seinällä! ... paljonkohan lie kello! ... eivät Matti ja Liisa sitä tunteneet. – Ville katasti omaa umpikuori-ankkuriaan ja sanoi sen olevan yhdessä rautatien kellon kanssa ja käyvän yhdeksättä ... viittä minuuttia vailla puolen...
– Ostakaa kello, Matti ... saatte huokeasta!
Matti säikähti, että »jokohan tuo nyt tuota ostamaan tahtoo», ja rupesi katselemaan ilmoituspapereita oven pielissä ja seinissä ja kysyi, mitä niissä seisoi.
– Ruotsia, sanoi Ville.
– Ka niin, ruotsia ... siksipä minä en niistä selvää saanutkaan...
– Vai siksi? ajatteli Liisa sanoa, mutta ei kuitenkaan sanonut ... »mitäpä hänestä häpäisen...»
– Kun olisi seisonut suomeksi, niin olisi ollut soma tietää, mitä ne ovat seiniinsä kirjoitelleet.
– Liekö noissa niin erinomaista, sanoi Ville ja istuutui rappusille.
– Eipä saata olla, sanoi Matti ja istuutui viereen.
Liisa katasteli yhä ympärilleen ja päänsä päälle ja tarkasteli vuoratuita seiniä, koristetuita räystäitä ja pylväitä, jotka pitelivät avonaisen porstuan kattoa.
Mutta silloin keksi hän yht’äkkiä kellon päänsä päältä...
Kun oli kuin syömäkello ... syömäkello kai se olikin? – Vai ei ole syömäkello ... niin että sitä silloin soitetaan, kun rautatie lähtee liikkeelle ... vai viheltää kanssa lähtiessään? ... ihan niinkuin vettä kulkiessaan, tullen mennen. – Se Ville se kaikki tietää, kysyipä siltä mitä tahansa.
– Tokko täällä sitten syömäkelloa onkaan? kysyi Matti.
Ei ollut syömäkelloa ... ei sitä tarvittu, kun kaikilla työmiehillä oli oma kello lakkarissaan.
Matti jo pelästyi, että ehkä se taas tahtoo kaupitella kelloaan ja käänsi kiireesti puheensa toisaalle...
– Tuota niin ... sitä minä ... että kenenkä se Ville sanoikaan asuvan tässä talossa?
– Inspehtorihan se tässä asuu.
– Ei kai se ole semmoinen tavallinen pehtori?
– Herra se on, niinkuin ne muutkin.
– Oikea herrako?
– No mitenkäs ... herrahan se toki pitää siinä olla...
– Vai niin ... no niin kai ... niin kai...
– Matti taisi luulla, että se on se meidän pappilan entinen pehtori, sanoi Liisa.
– Enkä luullut ... sitä nyt ei tänne kuuna päivänä huolittaisi ... eikö lie valehdellut, kun sanoi tulevansa ... tokko lie tullutkaan?
– Kyllä se on täällä asemamiehenä.
– Se ei mahda olla kovin suuri virka?
– On se sen itsensä mielestä suurikin.
– No, sen nyt tietää, että itsensä mielestä ... semmoistahan se oli sen pappilassa ollessakin ... ei kovin kumma virka miehellä, niin luuli saavansa narrinaan pitää koko pitäjän väkeä. Vaan turhaan se muutamia narrasi. Kerran rupesi minuakin uskottelemaan – ja eikö tuo lie itsekin uskonut – että rautatien vaunuja vetävät hevoset niinkuin muitakin vaunuja ... ja että ne juostessaan syövät halkoja ... niin sanoi, ihan niin sanoi, vaan minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään ... annoin olla omassa luulossaan...
– Onhan se vähän semmoinen mies, myönnytteli Ville.
– Ja katsokaapas, Ville, kun se ei pappilassa ollessaan antanut Matin hevoselle mitään, ei heiniäkään käskenyt ottaa, eikä Mattikaan ilennyt pyytää ... vaan kun minä sitten kävin, niin ruustinna käski panna hevosen talliin ja tehdä appeen talon värkeistä ... pitipähän silloin antaa, supisi Liisa Villelle ja sanoi sitten vielä hiljemmin Villen korvan juuressa, että »niin puhuivat piiat ja kyllähän ne tietää, että se aina aitassa käydessään pisti jauhoja omaan pussiinsa ja möi niitä ... saattaa se sen tehdä täälläkin, niin ettei pitäisi antaa käydä itsekseen jauhomakasiinissa...»
– Ei se täällä käykään jauhomakasiinissa, hymyili Ville.
– No, se on hyvä, se on hyvä.
Matti ja Ville istuivat rappusille ja panivat tupakan Matin kukkarosta. Mutta Liisa ei malttanut istua ... lähti kävelemään asemahuoneen ympäri. Hiiviskeli kuumassa päivänpaisteessa, kädet esiliinan alla, katseli ovista ja ikkunoista sisään ja kun ei muuten nähnyt, nousi varpailleen ja kurkotti kaulaansa... Ka, kun on kukkia ikkuna täynnä ... ja tuolla on seinä täynnä kirkkaita astioita ... enemmänpä on siinä kuin pappilan kyökin seinällä, vaikka paljonhan on sielläkin ... kyökki kai mahtaa olla tämäkin... Ei yhtään ihmistä näkynyt ... kummapa se on, että saavat piiatkin näin pitkään maata ... kun päivä jo on aamiaisissa.
– Ähvä-öö-ärrä ... vör ... tavaili Liisa sen pienemmän punaisen huoneen oven päältä, jonka eteen oli kierrellessään joutunut ... kaikki muut huoneet sillä puolen pihaa oli jo moneen kertaan kiertänyt ja katsellut. – Taitaa olla ruotsia ... ämmä-ää-ännä-ännä-männä... Liisa oli juuri sanan saamaisillaan, kun kuuli selkänsä takaa jonkun hiekassa sipsuttelevan.
Päätään keikutteli se, joka tuli, hyrähteli ja vilkuili kahden puolen hameensa helmoihin ja vielä eteen ja taaksekin... Kovin se oli Liisan mielestä komeaksi puetettu ... leninki ... rimsut ... ja punainen huivi päässä. Mahtoi olla talon mamsseli...
Liisa asettui niiaamaan ... niiasi ja toivotti hyvää huomenta. Mutta toinen ei vastannut, ei huomannutkaan ... kulki ohitse ja pyöritteli jotakin – liekö se ollut avain vai mikä? – etusormessaan ... hyräili ja vilkuili kupeilleen ... ja hyppäsi välistä niinkuin tanssiaskeleen...
– Eiköhän tuo nähnyt? ... vai olisikohan ollut niin ylpeä, ettei ollut näkevinään?
Liisa eteni soraisen pihamaan yli sen toiselle puolelle, ja kun näki postineidin kukkasmaan, kävi sitä katsomaan... Koreitapa oli kukkia siinä kasvamassa ... mikähän lie mikin nimeltään... Yhden Liisa tunsi, valmun ... se oli ollut hänellä itselläänkin pirtin perässä kasvamassa, vaikka oli pässi ruoja hypännyt aidan yli ja syönyt sen suuhunsa ... johonka oli vielä ruustinna itse antanut siemenen ja neuvonut mitenkä istuttaa...
Liisa tuli nojanneeksi kukkasmaan aitausta vastaan – mutta silloin koputti joku hyvin tiukasti ikkunaan... Ei Liisa sitä ymmärtänyt, että se hänelle koputti, ja nojasi yhä aitausta vastaan. Silloin rämähti ikkuna auki, ja kimakka ääni alkoi huutaa Liisalle...
– Mitte sine, muija, siine! ... menne tiehees!
– Eikö tässä saa olla ... pilautuuko tämä siitä, jos tässä on?
– Pillauttuko? ... pillauttu se! ... mitte sine site kyssy? ... etkö sine tottele? ... menne heti kohta! ... mine sano inspehtori ... kenen sine ole muija? ... vasta minu!
– En minä ole kenenkään muija ... oikea ihminen minä olen!
– Menne loitto siite – ele koske se aitta ... mine sanno se viiminen kerta!...
– Enhän minä häntä enää koskekaan ... eikö tässä saa seistakaan?
– Menne loitto siite, muija! sine ei malta kuitengin olla ilman että koske ... katto loitto, jos tahto...
– Hennon kai minä tästä mennäkin...
– Niin noh! – Miksi sine sihen tuli ollenkan? ja ikkuna paukahti vihaisesti kiinni.
– ... Kylläpä täällä ollaan... Ihan ilman syyttä haukutaan ja muijitellaan!... Liisa tunsi sydämessään kärsineensä ilmeisen vääryyden... Mikä muija hän on? rehellisen miehen vaimo eikä mikään muija... Pilautuikohan tuo tuosta, jos häntä vastaan vähän nojasikin ... syyttä kai tässä ahdisteltiin ... ihan ilman syyttä...
Sillä välin Ville ja Matti asemahuoneen rappusilla tupakoivat ja juttelivat. Kun näkivät Liisan lähenevän, huusi Matti hänet luokseen.
– Liisa, tuleppas tänne vähän!
Liisa tuli likemmä.
– No, mikä hätänä?
– Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa ... mitähän sinä siitä sanoisit?
Mutta Liisalla oli oma asiansa mielessä...
– Täällähän vasta kummallista väkeä on ... eiväthän nuo muualla herrasväetkään tuommoisia ole ... ei tarvitse kuin aidan takana seista, yli nousemisesta ei puhettakaan, niin jo haukutaan ... ja muijitellaan...
– Anna haukku vain haukkua ... kuka sinua on haukkunut?
– Mikä lie ollut väkäleuka!
– Ei, vaan kuulehan ... mitäs sinä siitä arvelet, kun minä olen arvellut lähteä lystin ajuun –?
– Entäs minä?
– Sitäpä minä nyt tässä sinulta, että tahdotko sinä yhteen matkaan?
– Lystin ajuunko?
– Niin, kun rautatien masiina tulee tähän ... kohta kai se tulee ... niin lyöttäytään yhteen kyytiin ja ajetaan vähän matkaa ... olisihan tuolla soma kerran eläissään ajaa tuollakin vai mitä? ... eikö lähdetä?
– Minkä se maksaa?
– Ei se paljoa maksa, selitti Ville, kun markan maksatte, niin saatte ajaa jo hyvän aikaa tästä toiselle asemalle.
– Niin, näetkös ... eihän tuo markka paljon tunnu ... saisihan tuota sitten sanoa tuollakin ajaneensa ... ja kun on kerran tuota varten lähtenyt...
– Jos katastettaisiin ensin, jahka se tulee?
– Ei sitä sitten enää ennätä päättää, selitti taas Ville, edeltäpäin se pitää päättää ja maksaa.
– Edeltäpäinkö siitä pitää kyytiraha maksaa?
– Niin se on täällä asetus ... eikös se ole sama, milloinka sen maksaa ... ja siitä saa olla vissi, että perille se viepi...
– Samapa sama ... mitäs arvelet, Liisa?
– Mene vain, jos hyvin mielesi tekee.
– Ei minun mieleni niin tee ... vaan minä ajattelin, että jos sinun tekisi ... vaan jos ei tee, niin...
– Niin, no lähdetään vain ... vaan milloinkas takaisin?
– Kyllä sieltä vielä tänä iltana ennätätte takaisinkin ... lähdette vain rataa myöten astumaan.
– Saapikos sitä kävellä?
– Kukapa tuolla metsän keskessä lie poiskaan käskemässä ... käypi päälle vain ... ja tie on hyvää, eikä se eksyksiinkään kuleta.
Matilta ja Liisalta päästä hyrähti hyvän mielen nauru... Niin leikkisä se Ville ... vai ei eksyksiin kuleta? No, ei kai!
– Pääsisi sieltä samalla lailla takaisinkin, kun odottaisi muutamia tuntia, sanoi Ville.
Mutta kyllähän Matti ja Liisa toki paluumatkan kävelläkin saattaisivat ... hyvähän tuo, kun sinnekään ajaa ... mikäpä sitä toki kaha-käteen...
Ja niin olivat Matti ja Liisa päättäneet lähteäkseen rautatiellä ajamaan. Matti kaivoi heti kohta kukkarostaan markan ja tarjosi sen Villelle, että Ville siitä kyytirahan maksaisi... Ei sanonut Ville vielä kiirettä olevan ... vielä makasi inspehtorikin, joka kyytirahan kantoi. –
Tokkohan tuo nouseekaan niin ajoissa, että ennättää ottaa rahan?... – Se vähän peloitti Mattia ja Liisaa ... muuten olisi tämä odotus hauskalta tuntunut...
... Vaan minkähän laista ajua se olisi? ... taitaa mennä sitä vauhtia, ettei eteensä kykene katsomaan. Mahtaakohan siinä äkkinäinen osata oikein ollakaan... Vaan eiköhän ehkä osaisi, kun näkisi, mitenkä muut...
Ville kai sen tiesi, joka oli itse monta kertaa ajanut... Kyllä oli hyvä mies tämä Ville, kun neuvoi kaikkia ja näytteli ... mihinkähän olisivat joutuneet täällä vieraalla maalla ihan oudot, jos eivät olisi Viileä tavanneet! – ei toki olisi tullut heidän elämästään ei kerrassa mitään ... ei toki kerrassa mitään.
Puoleen alkoi tulla jo päivä, ja ikkunoiden edestä kohosivat vähitellen verhot. Ovet rupesivat käymään, ihmisiä tuli huoneista, haukottelevia herroja ja muita...
Silläpä on soma lakki tuolla ... vai se se nyt on se inspehtori! ... ihan litteä lakki ja lippa kanssa yhtätasainen... – Vai se semmoinen niillä on kaikilla rautatien herroilla! – se Ville se kaikki vain tietää ja neuvoo... Vaan ylpeitäpä ne näytti olevan kaikki – ei tämäkään sivu kulkiessaan katsonutkaan...
Matti ja Ville käyskentelivät huoneiden ympärillä ja yhtyivät siellä niihin äskeisiin työmiehiin ja kirkonkylän isäntiin, jotka olivat aikansa maantietä kulkeneet ja sitten takaisin kääntyneet, kun oli tullut muita vastaan, jotka asemalle aikoivat.
Liisa oli mennyt inspehtorin kyökkiin ruvetakseen nyytistään syömään, kun päivä paahtoi muualla niin, että tahtoi voi käsiin sulaa. Kyökissä oli se sama naisihminen, jota Liisa oli ulkona tervehtinyt, ja oli siellä muutamia muitakin... Tokkohan se oikea mamsseli onkaan, koskapahan tekee hellaan valkeata?... Liisa toivotti uudelleen oven suusta hyvää huomentaan, mutta ei siihen nytkään vastattu... Katsottiin siristetyin silmin ja kysyttiin, mikä asiana. Ei sanonut Liisa olevan asiaa tämän enempää ... olihan vain odotellessaan tullut. Vaan siihen vastattiin, ettei täällä odoteta ... menköön odotussaliin...
– Enhän minä toki saliin ... saatanhan minä kyökissäkin, sanoi Liisa nöyrästi.
Vaan nyt naurettiin hänelle vasten naamaa ... kaikki kyökissä olijat nauroivat, eikä Liisa ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat ... mutta hänelle ne kai nauroivat. – Liisa vetäytyi pois kyökistä. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän puolen ihmisiä ... mikä haukkui, mikä nauroi, ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän nuo muualla herrat tuommoisia olleet...
Alkoi ajaa hevosia kartanolle, kyytejäkin tuli, mikä kiesseillä, mikä kärryillä. Humahti sinne yhdet vaunutkin ... ruununvoudin kuuluivat olevan, joka tulee rouvansa kanssa rautatietä myöten.
– Mitä sinä minusta seurailet? suhahti Matti syrjäsuulla äkäisesti Liisan korvaan.
Ei olisi näet suvainnut Matti Liisan häntä seurailevan, kun hän itse miesten mukana kulki... Mutta minnekkäs olisi Liisa mennyt, kun ei ollut tuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Ruununvoudin kuskikin oli äsken pukiltaan ärjäissyt: »Pois tieltä, ämmä!» – eikä Liisa kuitenkaan ollut muuta mitään kuin hyvän matkan päässä seisonut ja katsellut hevosia ja vaunuja.
... Sen suuremman punaisen huoneen edustalle, jossa oli isot kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisa lähti katsomaan, mitä ne siinä seisoivat, ja miehet siirtyivät myöskin sinnepäin... Nepähän nyt tulevat minun perässäni enkä minä heidän! ajatteli Liisa.
Isossa huoneessa punnittiin tavaroita, kirstuja ja kapsäkkejä, jotka kuuluivat olevan matkalle lähtevien – niin sanoi Ville.
Matti työntäytyi oven pieleen ja katseli punnitsema-miestä. Se oli hänestä tuttu, ja kun oikein katseli, niin pehtorihan se olikin! Yhdentyylinen oli takki ja lakki kuin inspehtorilla, vaikka ei aivan niin komea... Hyvin se oli hommassa, mittasi, nosteli tavaroita ja kirjoitti kirjaan ... ei puhunut monta sanaa eikä kertaakaan katsahtanut ovella oleviin ... vaikka Matti sitä olisi odottanut, että olisi saanut tervehtiä... Vähä väliä sitten meni paperien kanssa päärakennukseen, väki aukesi edessä, mutta ei hän silloinkaan katsonut kehenkään. – Matti ajatteli, että kun se tulee sieltä takaisin, niin silloin hän asettuu eteen niin, että se näkee ... vaan ei se kertaakaan onnistunut. Eiköhän olisi pehtori häntä enää tuntenut? vai eiköhän ollut näkevänään?
Punnittuaan tavarat nosteli pehtori ne matalapyöräisille kärryille ja työnsi ovesta ulos. Tuimasti työnsi eikä katsonut sivulleen, vaikk’ olisi kuka allekin jäänyt. Matti olikin vähällä jäädä, mutta ei häntä pehtori sittenkään huomannut... Ei Matti olisi pehtorista luullut tulevan noin mahtavata miestä...
– Kohta se tulee, sanoi nyt Ville, ja siitä sanasta tuli Matille ja Liisalle kiire.
– Hyvänen aika! – tuota – ihanko paikalla?...
– Puolen tunnin päästä on tässä ... nyt pitäisi jo maksaa kyytiraha...
– Kyytiraha ... niin ... tuota ... paljonko sitä olikaan kyytirahaa?
– Markka.
– Vai markka ... mitenkä se on? ... lähdetäänkö me Liisa?
– En minä häntä tiedä ... tässä kiireessä ... markkahan siitä ... eiköhän lähdetä ... vaan en minä tiedä...
– Lähdetään nyt vain ... pitäähän sitä siinäkin!
– Eikö se Ville lähtisi mukaan?
– En minä ... kyllä se teiltä yksinkin passaa.
– Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti tultu...
Matti kaivoi Villelle markan taskustaan, ja Ville meni ostamaan pilettiä.
Ja Matti ja Liisa ajattelivat, että nyt siinä ei auta mikään ja että nyt sitä kai pitää kohta siinä mennä. Niin tuntui, kuin olisi suuri tapaus tulossa, jota ei ennen ollut elämässä ollut eikäpä mahtaisi vastakaan tulla ... ei kuin tämän yhden kerran ... ja nyt se oli tulossa ... ja se ajatus heidän sydänalaansa vapisutti ja pani äänen väräjämään...