Minun armaani.

Kirjoittanut anonyymi


On kolkko olla yksin,
mutt’ kultainen kun on,
min kanss’ on sylityksin,
on olo verraton.
On mullai pieni kulta,
niin ihmeen ihana.
Sen silmä säihkyy tulta,
ett’ sytee savua.
Se lepää povellani,
mi siitä lämpiää
ja sydän rinnassani,
tuo kylmä, sytkähtää.
Oi! Kertoa en taida
Sen sulo-suudelmaa.
Mutt’ kauheaa! – En naida
mä saa tuot’ suloisaa.
Ei vaimokseis se sovi
– niin sanoo ihmiset –
Sen henki tuoksuu kovin
häijyllä, – sanoo net.
Mut sieluhuni asti
Sen henki tuoksuaa.
Ei mikään paremmasti
voi mieltäin innostaa.
Ja voi sen pientä suuta!
Se vast’ on verraton:
vaikk’ on se pelkkää luuta,
niin pehmonen se on!
Ja vielä sanon, että
sen ompi suudelma
vain puhtahinta mettä,
miss’ asuu autuutta.
Niin tämä armahani
ain poistaa ikävän.
Se huokuu rinnallani,
sulostaa elämän.
Jos huvittaapi teitä
myös nimi armaani,
en sitäkään mä peitä,
se ompi – piippuni.

Kalle.


Lähde: Lounas 5.9.1890.