Minna Canthin kirje Elis Bergrothille 4.3.1888

Minna Canthin kirje Elis Bergrothille 4.3.1888.

Kirjoittanut Minna Canth


Kuopiossa 4 p. Maalisk. 1888.

Herra Pastori Elis Bergroth.
Helsinki.

Olinhan sen jo lukenut aikoja sitten. Mutta, hyvä pastori Bergroth, jos Teidän mieltänne noudattaisin, täytyisi tykkänään jättää koko kaunokirjallisuuden ala. Nykyinen romaani pyrkii tutkimaan ihmissielua, oppia ymmärtämään tunteiden ja intohimojen kehityksen, sielun perinnölliset ja muut taipumukset, ulkonaiset olosuhteet, niiden ynnä ruumiinrakennuksen sekä terveyden vaikutusmäärän ja silloin täytyy kosketella milloin minkinlaiseen elämän ilmestysmuotoon. Mutta lukijan täytyy lukea kylmällä, objectivisellä tai niinsanoakseni, tieteellisellä silmällä. Ja kokemuksesta voin sanoa, että semmoisiksi lukijoiksi voivat nuoret tytötkin kehittyä. Jos lukija ottaa pahan vaikutuksen, on syy hänessä itsessään, vaan ei kirjassa. Näin lukien täytyy aina nähdä ankaran siveellisyyden kuvauksien takana. Jahka saan aikaa, kirjoitan »Valvojaan» uudenaikaisen romaanin tarkoitusperästä, jossa likemmin koetan selittää käsityksiäni siinä suhteessa. – Minkätähden Alma Karell lankee, kysyy Valvoja. Mielestäni sen piti oleman niin päivänselvää. Heikkohermoisuus, joka esiintyy jo ensi sivuilta alkaen, tekee hänen mielentilansa kiihkeäksi, heikontaa tahdonlujuutta ja saattaa hänet hetkisten tunteiden ja himojen valtaan. Ruumiskin jo estää häntä olemasta herrana itsensä ylitse, toisin sanoen, hallitsemasta omaa itseänsä. Seuroissa hermot yhä enemmän ärtyvät, yön valvominen tulee lisäksi, josta kaikesta paha yltyy. Ja niin ei ruumis voi kestää kaikkia sielun myrskyjä, vaan tekee aivopolte hänestä lopun. Sielun suhteen taas, ei hänellä ollut mitään tukea uskonnossa (huomatkaa!), hän ei tarttunut mihinkään avarampaan eikä korkeampaan harrastukseen, pysyi vieraana ja melkein vihaisena miehensä pyrinnöille, eikä liioin saanut halua mihinkään jalompaan henkiseen elämään, ei tieteesen ei taiteesen, eikä uskontoon. Ensimmältä tyydytti rakkaus mieheen ja lapsiin hänen sielunsa tarpeet, mutta luontaiset voimat vaativat vihdoin väkisten jo enempää. Häntä vaivasi ikävä ja tyytymättömyys. Silloin ilmestyi viettelys. Hän seisoi tienhaarassa. Vaikka hän rakasti miestään, ei antanut se rakkauskaan tarpeellista tukea, sillä he eivät viettäneet samaa sielunelämää, olivat siitä syystä toisilleen vieraat. Ja niin hän puoleksi tietämättänsä luikui kaltevalle tielle. Hänen viattomuutensa oli nimittäin tietämättömyyttä alkujaan, siinä myöskin syy, minkätähden hän niin helposti lankesi. Tämän ohessa olin vielä tahtonut panna rinnakkain nuo kaksi eri haaraa nykyisessä kirjallisuudessa, joista toisen edustajana on Ibsen (= Karell), toisen Strindberg (= Nymark). Tätä viimeistä pidän »salakarina», naisen vapauden pyrinnöille. Alma Karell oli sokea, tietämätön, hän oli senvuoksi helppo uhri tuolle suunnalle – vastoin parempaa tahtoansa. Jos hän tieten ja tahallaan olisi sen suunnan »vapauden» valinnut, olisi hän iloinnut miehensä poislähdöstä, jolloin hän olisi saanut mielinmäärin jatkaa. Silloin olisi pitänyt kertoa pitemmälle ja näyttää sen elämän välttämättömät seuraukset. – Luultavasti olin liian paljon supistanut kertomustani, koskei se näytä juuri kenellekään arvostelijalleni selväksi tulleen. – Se, nimittäin, mitä tällä kaikella oikeastaan olin tarkoittanut. –

»Uskonnon pilkkaa!» Hyvä pastori Bergroth, kuinka Te sen päälle tulitte? Niin kaukana se minusta oli, etten muistanut koko tuota kohtaa, ennenkuin »Vartijassa» siitä luin. Ajattelin vaan, kuinka uninen piika, joka ei ollenkaan ymmärrä emäntänsä sieluntuskia tuommoisessa tilassa menettelisi. Ja onko se niin kovasti paha asia, jos ihminen rukouksiinsa nukkuu? Ettekö sitä ole itse koskaan tehyt? Tapahtuihan, melkein samanlainen kohta opetuslapsille Getsemanessa.

Mutta nyt yksi asia, pastori Bergroth. Ei se mitään tee, jos olette minulle pikkuruisen »paha». Minä ymmärrän Teitä niin hyvin ja tiedän, että tarkoituksenne ovat jaloimpia, mitä olla voi. Sen vuoksi kiitän Teitä, vaikka ruoskittekin, ja vaikka ruoskitte ilman syytä. Mutta suuttumatta en voinut lukea Sirenin arvostelua Erkosta. Ajatelkaa, mille tuntuisi, kun rehellisesti on taistellut, niinkuin Erkko on taistellut ja sitten pelkäämättä lausuu vakuutuksensa julki, vaikka tietää, että häneltä sen kautta kenties tuo niukka leipä menee ja kun hän tämän tekee, viskataan hänelle niin julma syytös, että hän maailman suosion tähden on luopunut totuudesta, on tullut »vääräksi profeetaksi». Minä tunnen Erkon, ja tiedän kuinka rehellinen, nöyrä ja tunnokas hän on. Ei hän ole maailman kiitosta etsinyt, ei rikkautta eikä kunniaa. Tätä nykyä hän sairastaa kenties parantumatonta kurkkutautia. Hän seisoo, tuntee ainakin seisovansa ijankaikkisuuden ovella ja silloin viskataan hänelle noin ankara tuomio jälkeen. Joka sitä paitse on tykkänään väärä. Erehtyä hän on voinut, mutta kaukana on hänestä semmoinen halpuus ollut, kuin se, josta Siren häntä syyttää. Minusta olette tehneet niin suurta syntiä Erkkoa kohtaan, etten ymmärrä, kuinka ette sitä itse huomaa. Uskollisesti hän on kantanut päivän kuorman ja helteen, hoitanut raskasta virkaansa leivän tähden, ollut siitä syystä paljon vähemmän tuottelijas, kuin jos hänen luonnonlahjansa olisivat saaneet kasvaa. Ikänsä on hän elänyt yksinäisyydessä, itsensäkieltämisessä ja ahkerassa työssä. Voidakseen elää täytyy hänen tehdä velkaa sillä pelvolla, ettei hän voi niitä maksaa, joka niin hienotunteiselle kuin Erkko on, mahtaa olla kovin raskasta. Vieraalla maalla hän sitten saa ottaa vastaan tuommoisen kunnianloukkauksen kansaltaan. Semmoinenko on kiitos Suomen jaloimmille hengille!

– Pastori Bergroth! Te tahdotte minua kuvaamaan, kuinka hyvyys tulee maailmassa palkituksi, kuinka oikeus pääsee voitolle ja paha kukistuu. Kuinka voin sitä tehdä, kun näen, että käy päinvastoin? Lieneekö vika mullassa vai ilmassa, mutta tämä maapallo on huonoa sorttia. Pahoja ihmisiä on paljon ja ne täällä rehentelevät yhdessä kevytmielisten kanssa; hyviä ihmisiä on vähän ja nekin niin useasti erehtyvät, – niinkuin Te, esimerkiksi tässä Erkon arvostelussa. »Vartijan» vastaavana toimittajana on nimittäin syy yhtä paljon Teidän kuin kirjoittajankin. Ei, maailma on paha, siitä ei päästä mihinkään. Kristus täällä ristiin-naulittiin ja jotka hänen jälkiään seuraavat, ottakoot ristin päällensä. Ehkä kärsiminen on vielä tarpeellinen heidän oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa, heidän monien erhetyksiensä tähden. Taikka jos totuuden edistys vaatii niinkuin kaikki muukin kehitys »syntymäkipuja». Miksei tuo suuri, jatkuva luomistyö käy helpommin? – Kuka ne kaikki salaisuudet tutkii!

Minua niin surettaa tuo, etten voi kirjoittaa Teille mieliksi. Nytkin ensin socialistinen näytelmä sitten lapsenmurhaajan psykologia. En hennoisi pahoittaa mieltänne ja arvaan, että sen kumminkin vielä monasti teen. Totuus ilmestyy minulle erilaisena kuin Teille, siinä syy. Me kuljemme eri teitä ja toivon että molemmat kuitenkin päämaaliin saavumme. Te toiselta kohdalta, minä toiselta. Säilyttäkää minulle kuitenkin ystävyytenne kaikessa tapauksessa. Kovin katkeralta tuntuisi sen menettäminen, – vaikka eihän sitäkään auttaisi katsoa.

Voikaa hyvin, pastori Bergroth, tervehtikää lämpimästi rouvaanne!

Ystävänne
Minna Canth.

Se minun täytyy vielä lisätä, etten voi jättää ihmisten uskonnollista kantaa syrjään, sillä se on heidän elämässään kovin tärkeä.


Lähde: Canth, Minna 1944: Kirjeitä vuosilta 1860–1897. Toimittaneet Irja Harmas, Greta Thesleff, Helle Kannila ja Hilja Vilkemaa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.