Minna Canthin kirje Elis Bergrothille 27.9.1886

Minna Canthin kirje Elis Bergrothille 27.9.1886.

Kirjoittanut Minna Canth


Kuopiossa 27.9.1886.

Kunnioitettu Herra Pastori

Tekin, pastori Bergroth, Tekin olette nyt ankara ja kova! Te, jolta viime kesänä, pitkän ajan jälkeen taas sain kuulla elävää Jumalan sanaa semmoisena, että sen täydellisesti saatoin itselleni omistaa. Kuinka ihanasti silloin selititte rakkauden oppia! Sananne sattuivat kuin virvoittava kaste kuivaan maahan. Olisin halunnut kuulla Teitä joka päivä, isosin ja janosin sitä henkeä, joka Teistä puhui. Ja riemastuin nähdessäni uskonnon edustajassa noin suurta innostusta, voimaa ja jumalallista inspiratioonia, se antoi minulle ikäänkuin tukea siitä, että Kristinoppi kyllä kiirastulien läpi menee, ja jälleen puhdistettuna ja kirkkaana nousee, maailmaa valaisemaan ja ihmiskuntaa pelastamaan. Mutta kiirastuliin sen täytyy joutua, sillä paljon ovat ihmiselliset heikkoudet ja puutteellisuudet päässet sen alkuperäistä totuutta ja henkeä hämmentämään. Ja siitä syystä onkin ihmiskunta nyt tänlaisessa onnettomuuden ja epätoivon tilassa. Uskonnollinen tarve on siksi suuri ihmissielussa, ettei se rauhaa löydä, ellei tämä tarve tyydytetyksi tule. Tiedän hyvin, että muodot ne ovat ja käsitteet, joiden täytyy muuttua, sydänjuuria ei mikään kritiikki pysty loukkaamaan. Ytimenä on ja tulee olemaan syvimmät totuudet, korkein viisaus, parhaat elämän ohjeet ja selvimmät sielua hallitsevat lait. Elkää olko ankara niille, pastori Bergroth, joiden surullisena tehtävänä on kolhia sitä, missä kuitenkin ainoa pelastuksen toivo piilee. Ne kolhaukset tapahtuvat juuri hartaasta halusta päästä jäykistyneiden muotojen ja harhaan eksyneiden käsitteiden läpi sisälliseen kirkkauteen jälleen.

Liian pitkälle veisi, jos nyt rupeisin puhumaan siitä kaikesta, mikä ei nykyisessä kristinopissa minua tyydytä. Luulen, että sanomattanikin sen melkein tiedätte. Yleistä kantaa se ensiksikin koskee, sitten erityiskohtia. Kuninkaat ja vallat ottivat sen keppihevosekseen, siitä sen yleinen kanta muuttui. Sitten valistumattomat aikakaudet hämmensivät siihen omia vajanaisia käsityksiään, jotka tehtiin tärkeämmiksi kuin itse pääasia ja vielä tänä päivänä häiriötä matkaansaavat. Mutta näitä ajatuksia te kyllä tunnette, suotta niitä siis nyt esiintuon. Voin vaan sanoa, että kaikista kysymyksistä, kaikista epäilyksistä ja protesteista huolimatta, lopullisesti minulla kuitenkin on luja luottamus Jumalaan ja niiden moraalisten totuuksien voitolle pääsemiseen, jotka Kristinopissa löytyvät, sekä vihdoin toivo sielun kuolemattomuudesta, niin pimeältä kuin se nyt järjelle näyttääkin.

Oikeastaan olen tässä joutunut vähän syrjään. Ettehän tahtonut tietää minun uskonnollista kantaani, ahdistatte minua vaan kirjallisten tuotteideni johdosta, tai oikeammin niiden suhteesta uskontoon. Mutta sepä juuri on hedelmänä edellisestä, siksipä täytyi sitä ensin selvittää. Ja nytpä lähdenkin vastamaan kritiikkiinne.

Mitä ensiksikin Hannan isään tulee, niin Liisa valitettavasti ei erehtynyt. Hän oli todellakin Miinan lapsen isä. Hannan äiti ei tiennyt mitään, heidän oli onnistunut salata se häneltä. Ja lapsi syntyi ennen aikojaan lankeamisen tähden, siitä syystä hän vielä oli talossa. Miina oli pehmeäluontoinen ja hiljainen, juuri semmoinen, joka vähimmin miesten viettelyksiä jaksaa vastustaa. Kamreeri oli viidennelläkymmentä, ovatko miehet silloin aistillisista himoista vapaat? Sanotte, ettei hän ollut mikään tyranni, koska Jussi oli saanut kasvaa ilman kuria. Tavallaan ei, sillä hän välitti liian vähän perheestään, ja oleskeli enemmiten kotoa poissa. Sitten hänellä myös oli tuo entisen ajan katsantotapa, jonka mukaan pojille oli annettava mahdollisimman suuri vapaus, tytöille mahdollisimman pieni. Muuten oli Jussi häneltä perinyt voiman ja itsenäisyyden, samoin kuin Hanna äidiltään heikkouden ja kivulloisuuden.

Äiti taas oli juuri semmoinen kuin nykyiset äidit enimmiten ovat. Hän oli alkuperäisesti luonnoltaan hyvä ja herttainen, mutta samalla heikko, ettei kyennyt panemaan miestään tohvelin alle, niinkuin perheen menestys olisi vaatinut häntä tekemään. Onnettomassa avioliitossaan hän siveellisesti murtui. Ei hän oikeastaan ollut mikään tyhmä nahjus, hän tuli siksi ulkonaisten olojen painosta, kun sisälliset ominaisuudet eivät riittäneet niitä vastustamaan ja voittamaan. Pitkällisestä huolesta ihminen tyhmistyy, hänen henkensä voimat lannistuvat. Hän oli Hannan ideaali, kun hän ei vielä ollut menettänyt niin suuressa määrässä luonteensa hyviä puolia, kun hänessä vielä oli toivoa ja elämän voimaa jäljellä, ja Hanna sitä paitse oli aivan lapsi. Sittemmin hän ei enää tyydyttänyt tyttärensä sieluntarpeita, eikä enää ollut se entinen ideaali, vaikka elikin lapsessa vanha rakkaus äitiin. Ei ollut mitään ihmettä, ettei Hanna hänelle sydänsurujaan kertonut. Tytöt eivät sitä tavallisesti äidilleen tee, syytä en tiedä. Ehkä he vaistomaisesti ymmärtävät, ettei äiti enää löydä sympathiaa semmoisille tunteille, jotka enimmiten ovatkin vaan nuoruuden illusiooneja. Ettei hän ymmärtänyt eikä huomannut tyttärensä sielunsairautta, ei myöskään ollut kumma. Hän oli itse sairas, masentunut, tylsistynyt. Siitä syystä hän myöskin oli vähän ulkona seuraelämässä eikä siis saanut mitään tietää tyttärensä ja Salmelan suhteesta. Hänen huoneensa ikkunakaan ei ollut portille päin. Ja kirjevaihtonsa taas, voi kuinka hyvin ne tytöt osaavat semmoiset salata, kun vaan tahtovat. Sitten kuin pahimmat huolet tulivat, kätki Hanna nekin omaan sieluunsa, hän oli siihen tottunut lapsesta saakka, jolloin hän eli omaa sisällistä elämäänsä, kantaen kuormaa, jommoista hänen iloiset toverinsa eivät kantaneet. – Tuo realistinen kirjoitustapa Teitä inhottaa, pastori Bergroth. Kuinka hyvin Teitä ymmärrän, enkä sittenkään voisi toisin kirjoittaa. Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Kirjailijan tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, ei kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat. Hävetä heidän pitääkin, pastori Bergroth, se on juuri tarkoitus. Muuten ne eivät tapojaan paranna. No, kantänka, tuoko nyt on niin hirmuista, että he »hylkäsivät erään pukimen, jota paitse herrat eivät voi esiintyä». Voitaisiin se juuri jättää poiskin, sillä kun tarkemmin ajattelen, ei se olekaan totta. Uimapromotioonissa herrat kyllä esiintyvät ilman niitä. Sitten tulemme arempaan kohtaan. Eikö ole totta, että ihmiset syövät tavallista parempaa päivällistä sen jälkeen kuin rippikirkosta tulevat? Jos siinä ivaa on, itse elämässä se on. Ja juuri »valokuvia» on kirjailijan esiintuominen. Ellei valokuva miellytä, korjattakoon elämä toisenlaiseksi. Muuten käytän tässä omaa päättämistapaanne ja sanon: Jos hänen uskonnollinen perustuksensa olisi ollut tarpeeksi luja, ei hän olisi pessimistiksi tullutkaan. Ja sitä paitse luulen, että jokaisen uskonnollisessa elämässä on vuoron päivän kirkkautta, vuoron epäilyksen pimeyttä. Se on ihmiselämä siinä niinkuin muussakin suhteessa, muuttuvaista ja puuttuvaista. Kaikki ne täytyy läpikäydä, tuulet, tuiskut ja tyyneet säät. Joka sielun kehitystä tahtoo kuvata, hänen täytyy ottaa myöskin uskonnollisen puolen, sillä se on tärkeimpiä ja vaikuttavimpia puolia meidän pohjoismaalaisten sielun elämän historiassa.

Kovia sanoja ovat nuo, jotka senjälkeen lausutte: »On sekin työtä, ja sillä on monta tekijää, sillä se antaa meidän aikanamme sekä rahaa että mainetta.» Kirjailijan työ on raskasta työtä, paljon siinä täytyy ponnistaa henkensä voimia, paljon rasittaa aivojaan ja hermojaan. En luule, että rahallinen palkka ylipään siihen verraten on suuri. Mitä erityisesti minuun tulee, voin sanoa, että enemmän olen tappiota sen kautta kärsinyt, koska useasti olen sen työn tähden laiminlyönyt kauppatoimet, joihin olen perustanut koko suuren perheeni toimeentulon. Entäs maine! Katsokaa läpi fennomaanista sanomakirjallisuutta viimeisten neljän vuoden kuluessa ja te näette, että se maine on jotenkin surullista laatua, ei se ketään viehätä. Jos mainetta taas ulkopuolella oman maan rajoja saavuttaisikin, on se niin kylmää ja vierasta, ettei se lämmitä vaatteitakaan saatikka sydäntä. Sitä paitse sanotte niin oikein tuossa, että mainetta »ajan henki tänään nostaa ja huomenna saastaisena vaatteena romukoriinsa heittää». Vielä tahtoisin lisätä, ettei se missään tapauksessa ylipään sielunelämälle terveellinen ole ja sentähden vaaditaankin vastapainoksi paljon kärsimistä. – Pohjoismaissa ei kukaan juuri onnekseen kirjailija ole. Vihaa ja vainoa ne herättävät, ovathan ne Norjasta, Tanskasta ja Ruotsista melkein kaikki karkoitettu pois vieraille maille. Suomalaisia kirjailijoita kenties toisenmoinen kohtalo odottaa – hulluinhuone taikka hauta. Minä luulen, että aika lähestyy, jolloin tiede, taide ja uskonto antavat kättä toisilleen, ja silloin työ suurempaa siunausta tuottaa ja iloa, tekijöille ja ihmiskunnalle. Mutta sitä ennen on vielä viimeiset kivut kestettävät, viimeiset tuskat kärsittävät ja ne ovat kovia.

Ennenkuin lopetan on minun kertominen eräs vähän harmillinen tapaus, josta mahdollisesti pieni ikävyys seuraa. Kun olin saanut kirjeenne, jossa noin vakavasti kolkutitte omaatuntoani, jouduin ensi hetkenä epäilyksen valtaan. Minusta tuntui, että Te olitte kokonaan oikeassa, minä väärässä. (Nyt, kun olen rauhoittunut, arvelen, että olemme molemmat osaksi oikeassa, osaksi väärässä.) Siitä syntyi sisällinen revolutioni, jotenkin ankara. Ja juuri siinä hetkessä astuu sisään eräs outo, matkustavainen herra, ilmoittaa itsensä sanomalehtireferentiksi ja pyytää tietoa siitä, milloin novellini ilmestyy painosta. Minä sanoin, mitä sillä hetkellä ajattelin, ettei se luultavasti ilmesty ollenkaan, että epäilin enkö ajanut huonoa asiaa, koska eräs henkilö, johon panin suurta luottamusta sitä ankarasti soimasi ja selvittääkseni missä suhteessa, luin pari lausetta kirjeestänne. Onneksi en kumminkaan sanonut mistä tai keneltä kirje oli. Sanoin onneksi siitä syystä, että hän, ventovieras kun oli ja muutaman minuutin vaan viipyi, arvatenkin sai vallan väärän käsityksen kirjeestä ja koko situatioonista. Vasta seuraavana aamuna juohtui minulle referentti mieleen, ja silloin kohta älysin kuinka tyhmästi ja varomattomasti olin tehnyt. Lähetin tiedustelemaan, mutta sain kuulla, että hän oli lähtenyt pois, viipynyt vaan muutaman tunnin kaupungissa. Enkä tiennyt hänen adressiaan, en ollut sen verran tolkussani, että olisin kysynyt, minkä lehden referentti hän oli. En sitä edes tiennyt, oliko hän suomen- tai ruotsinmielinen, vaikka jälkimmäistä melkein epäilen, koska hän ruotsia puhui. Nyt saamme kenties lukea jonkun pikantin sanomalehti-uutisen om »återfall» taikka hirmuisesta sorrosta tai muuta semmoista, johon sanomalehdet ovat niin kärkkäitä. Toivon sentään, ettei mitään semmoista tule.

– Ei minun omatuntoni minua soimaa, pastori Bergroth! Aavistan kyllä, että mahdan yksipuolisesti asioita katsella ja tiedän, etten jaksa kohota ylös, vaikka kuinka tahtoisin. Mutta siihen on ihmisellinen heikkous ja puutteellisuus syynä. Ja kun ihminen tekee mitä voi ja parhaimman ymmärryksensä mukaan, ei mahda Jumala häneltä enempää vaatia. Hirmuista olisi, jos tykkänään olisi harhateille joutunut ja vääryyden puolella taistelisi. Mutta joskin olisi niin sokeudella lyöty, muistaa että maailmassa kerran eli Eräs, joka rukoili niidenkin puolesta, »jotka eivät tienneet, mitä he tekivät».

Kiusauksia tekemään omaatuntoa vastaan on kyllä. Ensiksi maailman vallat (valtio, kirkko ja yhteiskunta), jotka pelottavat ja uhkaavat; toiseksi vaikeus tehdä niiden mieltä vastaan, joita rakastaa ja kunnioittaa. Mutta itsekurikin velvollisuus on katsoa asioita omilla silmillään ja kulkea niitä teitä, joita Jumala juuri häntä kuljettaa, kysymättä mikä lopuksi tulee. Kolmas kiusaus on pahin: väsymys ja toivottomuus, jotka tahtovat houkutella välinpitämättömyyteen ja huolimattomuuteen. Tälle melkein taidan antaa myöten. Sillä kun voimat uupuvat, eikö ihminen silloin ole oikeutettu rauhaan ja lepoon?

Olen näin avannut Teille sydämeni, pastori Bergroth, siitä syystä, etten tahtoisi nähdä Teitä tuomitsevien joukossa, jos mahdollista muuten on. Noiden kovien ja ankarien sanojenne takana luulen vielä näkeväni kuitenkin samaa lämpimyyttä ja hellyyttä toisin ajatteleviakin kohtaan, joita viime kesästä niin suloisessa muistossa olen säilyttänyt. Elkää antako niiden sammua, kovin se olisi raskasta ja surullista.

Ystävyydellä
Minna Canth.


Lähde: Canth, Minna 1944: Kirjeitä vuosilta 1860–1897. Toimittaneet Irja Harmas, Greta Thesleff, Helle Kannila ja Hilja Vilkemaa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.