Matka Turusta (Forsman)

Matka Turusta.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Jo liehuu purje, pursi on irroillaan;
Melalle käypi jäntevä sulhanen,
Ja keulass’ istuu maalais-tyttö,
Hoitaen airoja, ruskoposki.
Ei heelmät paina venhoa keinuvaa,
Ei maito enää; tyhjänä leilit on,
Ja juhlavaatteet, kamsut piiltää
Nyt sirosiistinä heelmäkoppa.
Mutt’ iltatuuli jällehen valvahtaa,
Ja Auran viirit viittovi lahdellen,
Ja purje paisuu: hyvästellään
Venhoja rannalla riemumielin.
Hyvästi, Turku, nyt moneks’ aikaa jää!
Koht’ enpä nähne loistoas ylpeää,
En enää kuullekaan sun vaunuis
Ryskivän toria täyttä pitkin;
Vaan tyynnä astun, luontoa armastain,
Jonk’ kauneutt’ ei koskenut ihminen;
Iloiten kuulen seudun kieltä:
Lintuja, kaikua, valkovirtaa.
Jo seljän helma väljänä aukenee,
Ja kaukaa rannat siintävi Ruissalon,
Miss’ aarni-tammein alla metsän-
Impi Choræin kaivoa kaitsee.
Levossa uinu, laulaja synnyinmaan!
Oot siekin Auran aaltoja kynnellyt,
Monasti kyllä ikävöinyt
Laaksosi vihreän tammen suojiin.
Itäänpä retki käy – meren-aavikot
Kuin ääretönnä peilinä läikkyvät,
Sadottain valkopurjeet niinkuin
Joutsenet viiltävi välkkypintaa.
Vaan päivä vaipuu, tuuloset untuvat,
Metsässä lintuin ääniki vaikenee;
Vain siellä täällä seudun impi
Nostaen airoa nauraa laulaa.
Elomme haaveet helmassa Luonnon tai
Sydämmen kaipuu, kainoja huolia,
Ja toivo, riemu, muiston naute
Lahtia leijuvi lauleloina.
Hämärry ei, ei valkene – kaartaa vaan
Hopeisna, kulta-päivyen sijaan, yö
Venettä, hiljaa keinuvaista
Veellä, mi huuhtovi Lemun nientä.
Nyt surren nään ja riemuten seudut nuo,
Miss’, nuorukainen sie ikävöimä, sait
Maineesi, Ramsay kutsuit urhot,
Lippua suojaten, ympärilles.
Surenpa miettein: nuorra sa riistyit pois
Suloilta toivon, sankariretkeltäs;
Iloitsen, kun ma mietin: urho
Kunniall’ eest’ isänmaansa vertyi.
Viel’ ihmemielin huomaavinansa on
Saariston poika haamusi synkin öin,
On rannan kuusten humistessa
Kuulevinaan sotakäskys soivan.
Näin tyynet muistot retkeä kaunistaa;
Pian laaja selkä Vapparin tultu on,
Ja salmi kirkkoinensa kaukaa
Meitä jo kutsuvi siintohelmaan.
Kas tuolla vehmas kukkula koivuineen! –
Teit’ tervehdän mun onneni katsojat!
Sua myöskin, mökki, rantaan tehty,
Suojelemaan kesän aikaa meitä.
Mua suojaa nyt jo suo: vähä hetkinen
Unelmiin uinahdan sulo-helmassas,
Kun ensi aamunkoitto valkee,
Vartovi Lempi jo kukkulalla.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.