Lohdutus (Runeberg)

Lohdutus. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Kaihoisesta kun näin

Laaksolostani, kuin

Tähtiryhmäset vaan

Yllä usvaen, maan

Autuallisna mein,

Teillä taivahan kuin

Nuorra loistelivat;

Tuskat sauttelivat

Ja ma aattelin näin:

Oi, kuin puuttumaton

Voimas, Luojani, on!

Käskys mahtava vaan,

Merkkis ainoastaan,

Ja ma tähtenä näyn,

Taivon ääriä käyn; –

Vaan täss’ huovata saan!

Valtas kestävä on,

Eikä vaihtele sääs;

Kruunus kantelet vaan,

Eikä valkene pääs;

Itse saastamaton

Oot kuin valkeutes,

Huonees, tanterehes

Taivas onpi ja maa,

Tilaa siellä et saa; –

Lapses orja on vaan!

Sua ei huoletakaan,

Voitot, vaikeudet,

Kullat, valtikat ett’

Häll’ ei langennakaan;

Mullat, synkeydet,

Huolet, murhehet ett’

Perinnöksi hän sai

Synnyin-linnasestaan; –

Vaikk’ on täytenä tai!

Laiho, jonka sa loit,

Avaruutehen toit,

Eipä hiukenekaan;

Eikä synkene puu

Ijäisyyden, ei muu,

Verhot vaihtavi vaan.

Mailmas loppumaton,

Kaunis, autuas on,

Äärtä aika ei tie,

Iltaa tummenevaa

Päivä nähdä ei saa; –.

Vaan oon kuplanen mie!

Ihastella ma saan

Prameuttasi vaan,

Tuot’ en arvata voi,

Käsitellä en tie.

Mahdin taivahan koi

Luokseen silmäni vie,

Ja ma harron ja nään; –

Vaan en ennätäkään!

Niinpä aattelin; – kuin

Lähistössäni näin

Ruusun syksysin sain,

Verin vuodatetuin,

Hemmin raukenevin,

Poskin vaalenevin.

Viuhka kiitävä saa

Kunnahalta ja lyö

Siivin hiukenevaa

Kerran ainoan vain;

Kukka kaatuvi suin

Maisen maammosen työ;

Vaan ma huomasin, kuin

Hyvää unta se sai,

Vaikk’ oil pitkeä tai; –

Ja ma aattelin näin:

Oi, miks’ voivotanki,

Väkivaltana pien

Ijankaikki sen lain?

Vierhaisena vain

Siemenessä ma tien

Maassa kukkivani.

Pakko saartava tää

Pakko kallis on vaan;

Tänne kerta se jää; –

Luottaa, uskoa saan.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.