Lehden lakkautus
Lehden lakkautus Kesämuistelmia v:lta 1904 Kirjoittanut Eino Leino |
- Taivas synkkä, meren vyöry vankka,
- ilta harmaa ulkosaaristossa,
- sade pieksää kylmä, kolkko, rankka
- ikkunoita pirtin pienen, jossa
- miestä kolme istuu miettivätä,
- tuumii, kuink’ on häijy kansan hätä,
- jonk’ on parhaimmiston päällä paino,
- jota uhkaa orjan ies ja vaino.
- Pimentyy jo pirtin uksen pieli,
- sytyttää ei tulta viitsi kukaan,
- tuskin tohtii enää virkkaa kieli,
- mitä tuntee mieli muiden mukaan.
- Vaietahan. Haastellaan taas harvaan
- nousten kurkkuun palan kuivan, karvaan,
- tuntuu, ett’ on turhaan tehty työtä,
- suotta taisteltu päin tundran yötä.
- Meri pauhaa, rannan paadet parskuu:
- »Kaikki turhaa! Tuskan päiv’ on tullut.
- Dies irae! Navat taivaan narskuu,
- maata, vettä velloo voimat hullut.
- Kaikki särkyy, kaikki sortuu, murtuu,
- tunne lain ja oikeudenkin turtuu;
- periaatteita vain houkka pitää,
- missä inhuus, rikos, saasta itää!»
- Taikka kaikuu noin nyt mielet miesten;
- ainoot saaren asukkaat he ovat,
- jonka törmää uhmin, pilkoin piesten
- vaanii syvyyden nyt vallat kovat:
- kohtas hirmuvaltiaan jo kosto,
- viel’ ei vierryt maassa mielten nosto,
- kauhuin katsotaan vain vastaisuuteen
- niinkuin sorron, sodan aikaan uuteen.
- Toimittajia he ovat lehden,
- joka sorrossakin työtään tehden
- kokee pitää valvehilla maata,
- vaikk’ ei vainottuna paljon saata,
- sentään siinä, missä yö on sankka,
- olla valon vastalause vankka,
- todistaja ajan toisen, viiri,
- ympärillään pieni urhopiiri.
- Onkin haastamista yhtä toista
- heillä ajan tään nyt ahdingoista:
- kohtas hirmuvaltiaan jo murha,
- vaan on ollut ehkä tuokin turha,
- koska niinkuin korpit taivaan kaartaa,
- valta santarmein nyt kaiken saartaa,
- tutkinnotta, tuomiotta monta
- viedään Venäjälle viatonta.
- Miehet luihut kaikkialla luikkii,
- kaikkialla katseet tuimat tuikkii,
- kiertää maata niinkuin langat lukin,
- armoill’ ilmiantajan on kukin.
- Pimeyden on valta! Yön on mahti.
- Joka laivallai on salavahti;
- eipä matkusta hän vuoksi huvin,
- mutta ottaa uhrin omin luvin.
- Noita miettiessä miesten mielten
- ääni kuuluu luota pihtipielten:
- »Hyvää iltaa! Mistäs juoksee juttu?»
- Kaikki säikähtää: santarmit! – Tuttu
- sentään vieras on, vaikk’ aikaan outoon
- suorinut nyt jalkamatkaan, soutoon,
- suruviestin vientiin, ett’ on liki
- turma, lehti lakkautettu iki.
- Kuullaan liikkumatta kuolon sana;
- kaikki istuu vaiti, vakavana,
- pirtti pimenee, vain sade roiskaa,
- laineet raskahina rantaan loiskaa.
- Virkkaa vanhin heistä: »Kaunis satu
- vain tais olla vapautemme latu,
- kenties aamu yönkin eljet estää,
- mutta kuka aamuun asti kestää?»
- Eikä kestänytkään. Kolme heistä
- on jo mennyt mullan alle meistä,
- neljäs elää, harhaa maailmalla
- turhain haaveittensa tuskan alla,
- kun ei kanssa vapautemme voiton
- saanut kausi kaunihimman koiton,
- tuli aika kiron, kiistan, murheen
- eikä sopusoinnun, uskon urheen.
Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.