Laulajan kirous (Uotila)
| Laulajan kirous. (Uhland.) Kirjoittanut Ludwig Uhland |
| Suomentanut Oskar Uotila. |
- Oli muinoin linna, niin uhkea, ylhäinen,
- Se loisteli maan yli kauvas ja mannerten,
- Sen ympäri tuoksuvat puistot viheriöi,
- Sen suihkuvat lähteet loiskuin leikkiä löi.
- Siell’ istui ruhtinas, ylpeä voitoistaan,
- Piti hallitusmahtia, synkkänä muodoltaan;
- Sen katse on raivoa, miettehet kauhistus,
- Sen lausehet vitsaus, verta sen kirjoitus.
- Kaks laulaja-urhoa linnahan matkustaa,
- Pää toisen on harmaa, toisen se kellahtaa;
- Oli ratsun seljässä vanhus harppuineen,
- Nuor’ astui vieressä nopsin askelineen.
- Niin lausui vanhus: «Poikani, rohkeu nyt!
- Syvä ääni on suustasi ennenkin helkkäillyt;
- Kun sointuhun riemua luot, luo kaihoa myös!
- KiVikarkean ruhtinan hellytys on sun työs.»
- Jo saapuvat salihin laulajat hiljalleen,
- Valt’istuimella on ruhtinas puolisoneen;
- Kuin hirveä leimu on ruhtinas, jäykkänä suu,
- Mut hempeä ruhtinatar kuin illan kuu.
- Nyt vanhus kielihin mahtavan äänen loi,
- Se kuulijan korvihin runsahan kaiun soi;
- Niin virtasi nuoren äänikin helkkyillen,
- Ja joukkohon yhtyvi urkuna vanhuksen.
- Se laulelo lemmen, kevähän muistoon vie,
- Se soi, miten urheus vapauteen on tie;
- Sen aine on armas, se ihmisen innostaa,
- Sen aine on ylhä, se rinnan värjyhyn saa.
- Hovijoukkue loistava kyltyvi pilkkailuun,
- Sotasankarit uljahat vaipuvat huokailuun;
- Ja ruhtinatar on riemua, kaihoa vaan,
- Hän laulusta heittävi ruusun rinnastaan.
- «Te loihditte väkeni, hurmaten vaimoni nyt!»
- Näin röyhkäsi hurjana ruhtinas kiihtynyt.
- Hän viskasi miekalla. Laulajan nuoremman
- Terä rintahan aukasi haavan surmaavan.
- Kuin tuulehen haihtuu joukkio kuulijain.
- Mut laulaja heittävi henkensä huoahtain.
- Hänet vanhus köyttävi korskalle ratsulleen
- Ja lähtevi linnasta raskain murheineen.
- Vaan korkean käytävän luo hän seisahtaa;
- Siin’ äkkiä vanhus harppua nostattaa;
- Sen ruhjoen murskaksi marmoripylväisin,
- Hän huutaa puistohon äänin kauhuisin:
- «Voi teitä, te upeat käytävät! Milloinkaan
- Teill’ elköön kaikuko kannel, ei laulutkaan,
- Ei, huokaus vain sekä orjien askelet,
- Siks että te kaadutte, holvit kaareiset!»
- «Voi teitä, te tuoksuvat puistot, varjokkaat,
- Tän kuollehen kasvot nähkähät kalvakkaat,
- Niin että te kuivutte, niin myös lähtehet nuo,
- Jott’ auhdoksi polttava päivänen teidät juo.
- «Voi sinuas, taitehen vitsaus, murhien mies!
- Verileikkien voittohon viettää turhaan ties!
- Sun mainees peittäköhön yö, unhoitus,
- Se haihtukohon kuin kuolevan huoahdus!»
- Näin huuteli vanhus, taivas on kuullut sen,
- On maatunut raunio nyt hovi hohtoinen;
- Tuon ainoan pylvään pystyssä nähdä voin,
- Ja tääki, jo murtunut, kaatuvi kohdakkoin.
- Ja puistojen paikka on autio pengermää,
- Joka kuivaa puut, sekä lähtehet marruttaa;
- Nimi ruhtinan hukkunut on sekä maineeton,
- Upi-unhoitettu! Se laulajan kirous on.
Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.