Lapsuuteni ajoilta

Lapsuuteni ajoilta. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

IV.

Kerta nälkävuoden rasittaissa

Kansaa Suomen – kansaa armahinta –

Isän kanssa metsän sydänmailla

Samoilimme, löytyi vehkalaakso.

Kuuset reimat kasvoi ympärillä,

Kaiken kaartoi taivas sinillänsä;

Laakso oli oikein rauhan laakso –

Vehkaa poimimma me leiväksiksi.

Siinä seisoissamme nilkkaa myöden

Liejussa, mä lausuin: ”Kuule, isä!

Miksi taasen näin on aika huono,

Että elääksensä ihmisparkain

Täytyy käsin käydä luonnottomiin!

Olki, sammal, koivun kuori, pettu,

Peuran jäkälä ja viljan kauhna,

Herneen varsi, moinen vehan juuri,

Nähdä melkein käärmeen kaltahinen,

Karvas, pistäväkin käärmeen lailla,

Polttaa kurkkua kuin tuonen tuli.

Onko joku hyöty Luojallemme

Viljan kohmettuissa pelloillamme;

Huvittaako häntä lasten itku,

Parku, vaivaistenkin valitukset,

Elo tuskallinen, kuolo kurja?! –

Miten hauska elää silloin oisi,

Milloin pellot notkuis viljan alla,

Leipä, vehnäleipä puuttumatta,

Ilman huolta, oisi syövän suussa! Viisi

vuotta lienee aikaa siitä,

Milloin kunnon leipää majassamme,

Oottaa saanee vielä toiset viisi,

Kons’ ei kuulu aikain parannusta. – –”

”Ethän”, lausui isä, ”tuskittele

Vaikka antaa meille ruoskaa Luoja!

Etkö tunne miten hyvää tahtoo

Lapsellensa lempeä vanhus aina,

Vaikka joskus täytyy vitsan kanssa

Karkotella lapsen itsekkyyttä!

Etkö muista, miten hartahasti

Vitsan jälkeen halaan lapsiani!

Ne on oman ruumiin jäseniä,

Heitä rankaisen ja itse kärsin

Kipeimmästi joka iskun, vamman –

Mutta totuus pyrkii valtanansa,

Totuus käskee ruoskaa liikutella.”

Muuten muistan ajan ankaramman,

Jolloin kolmas osa kansastamme

Poijes siirtyi tupiin tuonelaisten;

Äiti kuoli huoneen permannolle,

Kurja lapsi kylmä rinta suussa,

Isä heinää jäyti pientarella;

Nuorukainen voimakas ja virkku

Haamun lailla hiipi kalmistossa

Kadehtien osaa tuonelaisten,

Kunnes hänkin löysi onnen lehden:

Kaatui, sortui, hautaan raukka horjui.

Sairashuonehissa kymmenittäin

Kuollehia lojui vuotetulla,

Kuusi lautaa: siinä valmis vuode,

Saattoväki: hepo, kyytirenki.

Mutta lause: maasta olet tullut,

Maaksi pitää jällen tulemasi,

Kaikui joskus puolisataa kertaa;

Sitten rukoukset yhteisesti

Luki puolestansa hurskas pappi;

Hautasaarnaa ei, ei muisteloita;

Toki todistuksen jäänehille

Lausui voimakkaasti suuri hauta.

Siit’ on aikaa kymmeniä kolme,

Monta viljavuotta sitten nähty,

Vaan on turhuus päässyt valtaan taasen;

Taasen korska itsekkäästi johtaa

Mailman lasta teillä vierahilla;

Herra tuntee tuosta kivun raskaan:

Lapset karkaa poijes isän luota.

Siksi rangaistuksen kautta kutsuu

Tekemähän taasen sovintoa,

Panttina on pojan veren voima,

Voiton lippu liehuu Golgatalla.

V.

Yhteen aikaan sisko Heiman kanssa

Kuljin kauppaamassa kapineita,

Joita laati isä, veli Jaakko:

Lusikoita, kauhoja, kauloospuita,

Koria ja muuta, yhtä, toista. –

Oli aika, kylmä talviaika,

Moni matka jäätävältä tuntui.

Muita kylmemmäksi toki muistan

Erään Orismalan kaupparetken.

Kylmä tuuli viuhtoi pohjosesta,

Valkeaksi jääti poskipäitä,

Joita lumin hieroella koimme.

Lunt’ ei paljon Kyrön aavamailla;

Usein hietaisena tiehyn selkä

Rohui kelkan alla vetäissämme –

Tuo se liekin ollut pelastaja

Ett’ei veri suonten käynyt jäähän Monta

asuntoa kiertelimme,

Vilu pintaa vihloi, nälkä vatsaa,

Vaan ei avun alkua missään tullut,

Eikä kukaan vienyt tavaroita;

Yksi sanoi: entisest’ on kyllä,

Toinen: ovat liijan kallihia –

Kallihia! vaikka yhtä leipää

Kauhastamme anelimme vainen.

Kylän kaukaisimpaan perukkahan

Kuljettua, taasen palajamme.

Suru painoi mieltä kodin tautta:

Vastaan sieltä taasen nälkäisenä

Rientää siskojen ja veljein parvi,

Toivoin että jotain heille tuomme;

Pettyvät, ja tuo se painaa mieltä,

Tuo se tuskan vedet silmiin nostaa!

Paluumatkallamme asiatta

Emme taloihinkaan arvaa mennä;

Uuden lämmittelykeinon keksi

Sisko: päivä loisti etelästä,

Vaikka voimatonna, tammikuulla.

Riihirakennusten edustailla,

Johon tuuli pohjoisen ei sovi,

Tuntui istuminen suloiselta,

Verratessa käyntiin vastatuulta.

Viiden, kuuden riihen edustalla

Korkeimmassa talvipakkaisessa

Jäätiköllä istuin – lämpesimme –

Kadehtinut tuot’ ei – toivon – kenkään!

Viime vainiolla matkamiesi

Vastaan tuli, vähän herrasmainen –

”Mistä ootte? – mihin matka kulkee?” –

Sanoimme, ja asiamme myöskin.

Tavaroita puolen markan eestä

Osti vaimollensa viemiseksi.

”Olen opettaja Ilmolasta,”

Sanoi, – herttainen ja hyvä herra!

Roihumasta lakkas pohjan tuuli,

Puolta korkeemmalle päivä nousi,

Pellon pientareilla kesän heelmä

Tuntui heilamoivan, kotitiellä

Kukkii loistossansa kuusten latvat. –

Oi jos meidän pohattamme tietäis,

Miten suuren ilon voivat luoda

Köyhän sieluun pikku pennillänsä,

Jolla huoliansa huojentavat!

VI.

”Soiko kellot!” kysyi nuori leski

Sisään juoksevalta pojaltansa, –

”Soivat, soivat, äiti, hyvin soivat,

Että kaikuu Saunavaaran rinne –

Soiko kellot isävainajalle?” –

Vasamana tunki äidin tuntoon

Kysyväinen lause poikasensa. –

”Soivat, poikaseni, hälle soivat,”

Lausui, syvän laski huokauksen

Murheen murtamasta rinnastansa.

Talon haltijoina ennen muinen

Ollehet on, miesivainajansa,

Sekä vaimo, murheen, kaihon lyömä.

Silloin elivät he onnekkaana:

Rehottivat viljavainijonsa,

Joissa lainehteli kaunis olki

Kullan kellervine tähkinensä.

Laitumella kulki kaunis karja;

Siinä lehmät täysin nänninensä,

Härjät lihavuuttaan hyllyväiset,

Joukko joutilaita juoksevia,

Kaunis lauma karitsoita vielä

Alas lekkuvine villoinensa;

Ratsut rahkehissa kestäväiset,

Juoksullekin jalot, joutuisalle.

Suuri joukko väkeä palkallista,

Rengit kestävät ja voimakkahat,

Kauniit piijat, Suomen sulo immet. –

Luoja antoi tulla kiusausten:

Haaskoi halla monen vuoden viljan,

Rutto raasti osan raavahia,

Hevosia kaatui ”ase kaulas”,

Velkaa täytyi tehdä toistaiseksi.

Yhä eellehen nuo ajat kesti,

Velkojasta tuli vainolainen –

Myytti talon kiluin kaluinensa.

Palkkalaiset elantota etsii

Luota muiden talon haltijoitten.

Vaimo, mies ja heidän pieni poika

Suojatta on taivaan alla aivan,

Kunnes taasen työllä hikisellä

Saivat mökin pienen suojaksensa.

Nyt on poissa vaimoraukan miesi,

”Puitta, tuletta on mökin liesi,”

Mutta Herra elää, orpoin isä –

Niinhän vaimo tyytyvältä näyttää,

Kuin ois kyllin kystä aitassansa.

Moni Suomen äiti häntä ennen

Samat kohtalot on kokenunna –

Uuras työ ja tyytyväisyys, noissa

Salattu on onnen syntysanat.

VII.

Kuuhut taivaan hohtelee kuin pieni joulukuusi –

”Ei se ole joulukuusi,” pikku Aina huusi,

”Se on silmä Jumalan, mi meille joulun tuotti,

Joulun, jota viikkoa kaksi Laina sisko vuotti”.

Pikku Laina sanoi: ”kuuhut, kaunis joulukuusi

Nouda, äiti, lattialle!” – Lattia on uusi

Mökkisessä. Sillä tanssii viisvuotinen Laina,

Sekä pikku siskosensa, vuotta vanhee Aina. –

Mökin miesi hymy eli, kirveen otti, johti

Matkaa, suksen luikuessa, kuusistoa kohti.

Sieltä pienen kuusosen hän olallensa tahti,

Kotiin kantoi; pikkutytöt kaunistella koitti.

Kynttilänkin pienokaisen oksalle ne nosti,

Sekös pikku tyttösistä kaunosalle hohti!

Tanssien ja leikkien he vietit iltoansa

Kunnes koski nukkumatti noitasauvallansa.

Mainitsematta on vielä ett’ oli joulun aatto,

Milloin isä lapsosensa onnekkaaksi saattoi.

VIII.

Joulun mailleen mennessä kun Paavo tulla ehti,

On vaimo, lapset murheessa, ja silmät kyynelehtii.

Kolkin Kalle sanan saatti: ”Taas on mailmassa

Ihmissäännöt muurrettuna, Räihän kapakassa.

Siellä valuu, vaimo raukka, miehes veressänsä,

Kun ei yksin puollustaa hän voinut itseänsä.

Eikö liene Jumalakaan huutoansa kuullut,

Kosk’ ei armokilvellänsä pelastamaan tullut.”

Vielä jatkoi Kolkin Kalle, silmää ylös luoden:

”Enpä muista menneheksi ainoankaan vuoden,

Ett’ei joku murhattuna lepäis viime unta,

Toisinaan – voi onnetoin! – on niitä kymmenkunta

Pitäjässä! – Mitä silloin koko isänmaassa! –

”Valot, lyhdyt loistamahan!” kuuluu erämaassa,

Tosin lyhty siellä, täällä tuikkaa kunnahalla –

Auta, Luoja, ett’ei ois ne valot peiton alla!

Sinun henkes säkenet jos poistaa meidän yötä,

Silloin muutkaan valon luojat ei tee turhaa työtä!”

Noin kuin lausui Kolkin Kalle, vaimo toipuneena

Ensi hämmästyksestähän, lausui: ”Katkenneena,

Murrettuna, tyttöseni, viime elon jousi,

Kumottu on onnen alus, laineita mi sousi!” –

Siinä tytöt vuodattamaan surun kyyneleitä –

Muuten ihmeen kauniita kuin taivaan enkeleitä:

Vanhemmall’ on sini silmät, kellertävä tukka,

Huulet valkopunervat kuin lempein ruusun kukka,

Otsa, posket muodokkaat ja silkin hienokaiset,

Kaula pyöree; ympäröi sen keltahaivenaiset.

Taakse pienten korvien ne kiertyy kutrittaisin;

(Ah, jos yhden suortuvaisen omakseni saisin!)

Ruumis muuten solakka kuin jaloin veistokuva,

Vaate, vaikka halpa, täysin päälle muodostuva;

Kaunis sielu heiastaikse silmähelmiloista –

Voi, niin hellää konsana en nähnyt ole toista.

– Nuorempi on monin puolin tälle vastakkainen:

Väri tumma, hiukset mustat, muoto nauravainen;

Nytkin puolta pienemmäksi hälle suru näytti,

Suru, joka äitin, Ainon kokonansa täytti. –

Kolkin Kalle ihastui kun huomas pienokaiset,

Sanoi: ”Vaimo, onpa sulia kalliit tavaraiset;

Yhtä hellä, lempeä jos mieheis oisi ollut,

Kenties oisit onnessasi ylpeäksi tullut.

Nyt on toisin – Surukaan ei poistu itkemällä,

Luota Luojaan! onnen ohjat viel’ on nytkin hällä.

Näen mä, kasvaa tarhassasi onnen yrttiä kaksi,

Onnen runsaan löydät kuluin ajan tuonnemmaksi!”

– Kyllä lauloi toivon lintu: lapsiss’ onni koittaa,

Siksi, kunnes onnen yrtit kuolon käsi voittaa.

IX.

Mökin kunnahalla leikkii lapsosia kaksi –

Moni köyhä pienokainen ei oo onnen lapsi.

Niinpä tässäi: aikoja ja hautaan miesi vaipui –

Monesti on lesken nuoren miestään surku, kaipuu.

Ikävällä muistaa leski lapsuutensa maata,

Ilot, surut muistaissaan ei kyynel kuivaa saata.

Vaikeasti elatusta lapsilleen hän koittaa,

Työ on raskas, väsymyskin silloin, tällöin voittaa.

Kesän suloin loppuissa kun syksy maille ehtii,

Äiti huokuu murheessa ja silmät kyynelehtii –

Huoneessansa sammunut on pieni elon tähti:

Laina, pikku tyttösensä, isän luokse lähti.

Kirkkotarhaan kätkettihin Laina kaunihisti,

Siellä koivun juurella on vaikeainen risti.

– Ikävässä pikku Aina siskosensa tähden

Suree, itkee, huokailee ja kuihtuu silminähden.

– Talven vallan poistuissa kuin kirsi sulaa maasta,

Pikku Ainakaan ei paljon äitillensä haasta.

– Kirsikukan noustessa on Aina vaipumassa:

”Äiti, isän sylis Lainan nä’en taivahassa –

Tule äiti, ettei Ainan yksin täydy mennä! –

Eihän sisko enkelinä noutamahan lennä!

Tule, äiti, syliis ota uskollinen Aina! – –

Isälle en päästä voi kun hällä on jo Laina!”

– Kesällä on koivun alla ristilöitä kaksi,

Siellä makaa mökin vaimon kumpainenkin lapsi.

X.

Kuule miesi, ootko käynyt kautta keltavuoren,

Ootko nähnyt rinteellänsä ”harmaapäisen nuoren”?

Monta iltaa istunut hän yöhönkin on siellä,

Mistä tullut, nimensä mi, tuot’en kuullut vielä.

Itse, kertoi; ”Mökin vaimo olin ennen vainen;

Mökki vietiin, nyt ma olen köyhä mierolainen,

Vaimo olin, Luoja siunas kaksi pienokaista.

– Milloinkaan en enää löydä kumpaistakaan noista!

Miehestäin en muista paljon: lien jo sata vuotta

Paavon markkinoilta häntä vartoellut suotta.

Sanoivat: hän murhattihin Räihän kapakassa.

– Onkos totta! – – Näithän Aino isän taivahassa!”

Näin hän kertoi, nauroi, itki. Silmäin väike kumma

Toisti: on hän mielipuoli. Kasvoin väri tumma

Sekä hiukset harmajat on liijan vanhat hälle.

– Usein tulee kalman merkit täällä pyrkivälle

Ennen aikaa: ikävästä valkee hiukset mustat,

Muodon kauniin harmauttaa surut, murheet, tuskat,

– Mielenki voi ryövätä ne samat jättiläiset, –

Eihän ole ihmisvoimat raudan kestäväiset.

XI.

Kirkon kellot soivat haikeasti,

Soivat kunniaksi vaivaisen

Puutteesen min kuulin kuollehen

Keltavuoren rintehelle asti

– Vuoren rinne kolkko vuotehena,

Peittonansa taivas tähditetty,

Näin on vaimo kurja unhotettu

Ihmisiltä; ei oo lohdutteena

Kenkään, kyyneleensä kuivaajana.

Kellotkin ne soi niin haikeasti

Kuin ne Luojan istuimelle asti

Tahtoisivat huutaa: Tokko siellä

Unhotetaan mökin vaimo viellä!

– Ei näy taivas kuulleen huutoansa

Kirstulle kun viskoo lumiansa.

– Ilma kieltää johtaa kellon ääntä,

Vinkuu, vonkuu, lentää tuulelmana.

Mutta! – malta! – virren lainelmana

”Aino! – Laino!” – luulin kuulevani.

”Tulee, äiti, pikku Ainon luokse!

Isän sylissä on pikku Laina;

Täällä meille rauhan virrat juoksee,

Vaikka mailmas’ halveksittiin aina!”

XII.

Isästäni puhun usein paljon,

Hältä oonkin ruumiin, sielun saanut.

Jos on kehnon kehnot lauleloni,

Se on perintö vaan vanhemmilta,

Jos on niissä jotain kelvollista,

Isälleni siitä kiitos olkoon!

Jos ei mitään, siitä itse kärsin. –

Kuten lausuin, puuseppä hän oli

Vaan en ole vielä esitellyt,

Häntä ystäville nimeltänsä:

Torpan nikkariksi enimmästi

Häntä kylänkesken mainittihin.

Nuorempana usein juopuneena

Saapui matkoiltansa isäkulta,

Vielä oli joskus hurjanlainen,

Torui äitinikin pahaisesti;

Lyönyt ei, sen lausun kiitoksella.

Mutta vanhemmaksi tultuansa

Harvemmin hän oli juopuneena,

Kun se sattui, oli ohi mennyt,

Tunsi katkeraa hän tuskaa tuonen,

Polvillansa vuoteen vierustalla

Jesukselta pyysi laupeutta,

Pyysi parannuksen, voiton voimaa.

Maass’ on maannut kolmetoista vuotta,

Min’ oon hälle haudan valmistanut

Vanhan kirkon piilipuiden suojaan;

Saatossa mä kävin etumaisna,

Ensi mullan kirstullensa heitin;

Sitten hälle hautapatsaan laadin –

Vielä viimekesänä se siinä

Seisoi valkeana värsyinensä:

”Saata meille apu tuskissamme,

Turhan vert’ on apu ihmisien!”

Näin mä laadin – toisin laatii Herra:

Majan antoi luona onnekkaiden,

Joss’ ei tuskaa tuta tuonelaisten.

Joka kerta kun mä matkaan tuosta

Ohi vanhan kirkon piilipuiden,

Tunnen syömessäni liehauksen,

Oudon kaipauksen sielussani

Karpaloinen valuu poskipäille,

Pääni hetkiseksi alas vaipuu. –

Vainaa jos ois vielä oppaanani,

Olis alukseni murtumatta,

Taivaan toivo vielä rinnassani,

Tunto puhtaampana, hellempänä;

Nyt on toisin: kylmä hauta, uskon,

Ainoa on osa kuolevaisten.

Eipä laula, kuten onnekkaille,

Toivon lintu joskus nousevani

Vielä ehompana entistänsä;

Eihän laula – synkän aaveen vainen

Joikuu tuntohoni tuonen joutsen.

Tuhat silmukkaisen rautaverkon

Kutoo tuonen poika, koukkusormi;

Ken nyt pääsisikään läpi tuosta,

Kenpä kuolon kanssa voittoisille? –

Ijäksikö poijes, vanha isä! –

Sunko kanssas katos lapsen usko,

Lapsen viattomuus, lapsen toivo!

Kaipaus vaan kolkko tunnossani –

Minne kaipaus, – vaan tyhjyyteenkö? –

Ei! ma kaipaan, isä, kasvojasi,

Oppia, mi toivon säilytteli,

Katsetta, mi hehkui haudan taakse,

Ijäisyyden ilmaasunnoihin.

XIII.

Vuoren juurella on onkaloinen,

Sinne luonnon pieni päiväväki

Multaa kankkimahan riennätteli:

Sinne pieni kastemato kulki

Kulettaen maata muassansa,

Hyönteinenkin liiti ilman teitä,

Kantoi sinne pienen kortisensa,

Ilman lintu kantoi siemenyisen

Äsken tienohesta poimimansa,

Siitä kasvoi sitten kaunis taimi,

Koivun varreksi mi koitui viimein.

Monta kesää seisottuaan siinä,

Oksiakin kantoi useoita

Vehmastamaan runkoympyräistä.

Kevätsateen usein kastellessa

Juurta sen, myös päivän paistellessa,

Nousi oksan latvaimille vielä

Urpo, kevään ensi esikoinen. –

Pohjolassa muuten päivän paiste

Kirkas on, voi mointa matkaan saada,

Jopa puuhun lehden alku nähtiin

Puhjenneeksi vihree, tuore, norja.

Lapset iloin huusi huomattuaan:

”Kevät joutuu, lehti puussa puhkee!” –

Päivä ain’ ei paista pohjolassa:

Usein synkkä pilvi tuulen teitä

Kulkee eteen valkokynttiläisen.

Silloin urponen on katvehessa,

Lehti kirkkautta kaipajaapi –

Sade virkistävä ensiaikaan

Kostutteli lehtipienoisia,

Mutta saapui sitten toinen aika,

Jolloin pilvenlokk’ ei ollenkana

Tietä löynnyt koivun onkalolle.

Silloin sitä liijoin päivä poltti,

Kuivui, raukka, kesken kasvuansa. –

Talon metsässä kuin koivu kasvoi,

Noudimme sen silloin isän kanssa

Säännön mukaan kotiin polttopuuksi. –

Niinhän seisoi torpankirjoissamme:

”Tuoretta vaan aidaksiks’ saa ottaa,

Polttopuuksi pystyskuivuneita,

Maassa makaavia korjaella”. –

Ennen kuin me puuta hakkasimme,

Katselimme sitä säälitellen,

Siinä lausui mulle vanha isä:

”Poikaseni, nääthän, miten kasvi

Kirkkautta kaipajaa ja vettä,

Muuten kuivettuu se polttopuuksi –

Niin on myöskin laita ihmiselon:

Herran sana hälle päivän valon,

Ilomielen tuottaa – huojentaakseen

Siten elonhuolten raskaan kuorman.

– Mutta sama sana johtaa meitä

Usein itkun korpeen kärsimyksiin;

Se on ihmis’elon sadekuuro.

Ilo, suru siten vaihetellen

Seuraa elontiellä väistymättä –

Onnekas ken miehen tunteet myötä

Astuu rohkeana pimentoihin! –

Jonk’ on elo pelkkää huvitusta,

Sen on sortuminen polttopuuksi;

Ken taas pelkästään vaan kyyneleitä

Elon tiellä saisi osaksensa,

Märkänis kuin hirsi maassa maaten.

Sikspä synkeimpäänkin usvayöhön

Joskus toivon valo pilkuttaapi;

Siks’ on mieron poika naurusuulla

Kerta kylläisesti syötyänsä;

Siksi rauha sairaan kasvot kultaa

Kun hän asennon saa sattumalta,

Jossa polte hetkiseksi taltuu. –

Koivu täss’ on kovan nähdä, saanut,

Toinen kova näkemättä vielä:

Nyt se silvotahan polttopuuksi, –

Mutta sitten taasen tuhastansa

Nousee taajapäinen nurmen nukka,

Niin myös tomustansa ihmishenki

Nousee ehompana entistänsä”.

XIV.

Monta aikaa sisko, pieni Leena,

Kuumevuotehella sairasteli,

Kaljuksi jo kävi keltatukka,

Kalpeaksi muoto, kaunokaisen;

Monta haavaa raukan kurkun alla

Verta, särynnäistä vuodatteli. –

Oli saapununna maille joulu,

Ihmisille rauhan, riemun päivä,

Meille itkunpäiväksi se muuttui. –

Aattoilta, kello yksitoista;

Söimme silakan ja leipämurun,

Sitten istumahan tulen luokse,

Syliin pyysi päästä pieni Leena.

Iloisena hohti kalpee kasvo;

Hetken tulta kohden katsottuaan:

”Äiti, viekää porstuan päälle maata!”

Sanoi, otti siteen kurkustansa,

Vitkaan katsoi, painoi haavaan jälleen.

Silmä valju väsyi, umpeen vaipui,

Hengen veto kävi harvemmaksi,

Käsi rinnan päällä vavahteli.

Minä luulin hänen nukkuneeksi,

Niin hän iloisalta siinä näytti;

Kerta vielä hehkui kirkas silmä,

Ylös katsoi, sitten sammui taasen. –

”Lapset”, virkkoi äiti, ”taivahassa,

Luojan luon’ on kohta pieni Leena.” –

Kuuma kyynel silloin poskipäillä

Välähteli meidän, lapsen kolmen;

Sinis itkimme kun äiti laski

Sänkyyn sylistänsä kylmän vainaan. –

”Kolmen haavan sijaan taivahassa

Lapsosemme kantaa siipeä kahta,

Niillä liitää kohden lapsiparvein,

Siellä näkee veljen, ennen kuolleen,

Vielä siskon, Reeta pienokaisen.

Sinne, toivon, teitä odotetaan

Puutetta ja nälkää kärsimästä –

Pientä siskoanne nälk’ ei vaivaa,

Eikä vilu, kalman kolkko polte! –

Mene, poika, luokse isän, lausu:

Avutta hän tulkoon kanssas kotiin,

Elköön vaivatko hän ihmisiä

Pyynnöillämme – rauhaan pääsi tyttö!”

Pakkaishuuru huoneesemme

Tunki sisään ikkunoista

Rikkeimistä, jäätyneistä.

Hengittäissä huurun suitsu

Välkähteli edessäsi

Hämärissä aaveen lailla,

Huh! – nyt rientää öiseen ilmaan

Onko kyllin rohkeutta!

Vavahtaahan sydän arka

Huoneessakin liikkuissani? –

Suorin vaatteen puolkuntoisen,

Lippulakin korvilleni,

Ukkovaarin turkkiruoju –

Perintöni vainajalta –

Kurpposkengät rikkinäiset,

Olkitukko pohjallansa.

Jopa aukaisen ma uksen,

Josta huuru talviöinen

Tulvii huoneen perään asti,

Kuin on valkee lammaslauma.

Siunasin ja suljin uksen;

Heittäiden Jumalallani

Aloin käydä talviyössä

Räiskyvässä pakkasessa,

Jommoista vaan harvoin muistan.

Silmä kiiti taivahille

Etsein Luojan istuimia,

Joille hengin huokoaime

Puutteissamme vaiteloiden.

Tähdet välkkyi korkeulla

Sinikantta kirjaellen,

Kuuluit tähtein keskuksena

Kuin on paimen laumassansa.

Askeleeni, joutukatte

Isän luokse! – pieni sisko

Pois on mennyt tähtein luokse,

Miss’ ei suotta kyynel juokse;

Tät’ ei uutta isä siellä

Huviksensa tiedä vielä,

Luulee ett’ on nälissänsä,

Kivuissansa sisko vielä.

– Miten mahtaa isä kulta

Iloita kun kuulee multa,

Ett’ on sisko taivahassa

Elämässä onnekkaassa!

Kirkkotarha. Pelkäisinkö?

Enhän; usein ennen tästä

Astuskelin huoletonna.

Surman henget hautain luona

Asustaa – niin mainitahan;

Pahaa jos nuo mulle tekis,

Sisko taivaassa sen näkis,

Puolestani pyytäis Luojaa

Lähettämään mulle suojaa.

– Kylmä karmii jalkojani,

Parannanpa kulkuani –

Vastaviima hieman jäätää

Valkeaksi poskipäätä;

Hierelenpä käydessäni,

Etten hukkaa lämmintäni

Jantuksessa hieroissani

Jäätyneitä poskiani.

Tääll’ on kylmä, lämmin tuolla

Kuun ja tähtiparvein puolla,

Täällä ilta, aamu siellä

Lekottava, heilamoiva,

Eihän ole kuultu vielä

Taivaan päivän laskeavan.

Vielä miekin saanen kerta

Siellä valkeuden maassa,

Joss’ on köyhä rikkaan verta,

Asuskella loistavassa,

Lämpymässä kammiossa

Siskon, isän, äidin kanssa,

Kanssa veljein, siskoin toisten –

Tuoss on metsä, marjamaamme,

Joss’ oon siskovainaan kanssa

Puolamia poimiskellut.

Huh, kuin tummaa, sudet vainen

Siellä talvin asustavat;

Tohtisinko aidan luokse

Mennä, en, en pääsisikään;

Lunt’ ois turkinhelmaan asti,

Enemmän, ois uomilleni.

Oispa hauska koettaa tuota

Josko pääsis astumahan –!

Siunatkoon, kuin mietin vainen

Turhia ja hiljaa kuljen,

Vaikk’ on sisko laudan päällä,

Isä tiedotonna täällä.

Täällä? – oikein, tuli loistaa

Ikkunoista, tuskin enää

Matkaa lienee virstan verran;

Juoksisinpa sinne asti – –

Suksittaisin, jos ois sukset,

Tuosta pitkin aitooviertä – –

Talolle niin viimein pääsen,

Sisään astun huurun myötä.

Tuli lekkui kulmakkeessa

Korkealle, torniin asti,

Koko huoneen kirkastaen.

Väki juhlavaatteissansa

Vuotti kunnon illallista,

Jota pöytään laadittihin.

”Oisko aikaa olla täällä

Kenties saisin tähtehiä” –

Tuumasin, vaan kohta keksin

Isän ovipenkin päässä.

Kyynäspäät oli polvillansa,

Otsa vasten kämmeniä,

Lakin lippu silmäin eessä

Etten nähnyt muotoansa.

Luokse hiivin hiljaksensa,

Lausuin samoin asiani.

Otsa kirkastui jo isän,

Ylös nousi, lausui vainen:

”Kiitos Herran! rauha maassa

Olkoon kuin on taivahassa!” –

Lähdimme niin talvisäähän.

XV.

Kyrön joen rintehellä seisoo

Ikäarvoisena vanhuksena

Pappilamme; punaiselta hohtaa

Kauvaksi jo iso asuinsuoja.

Siellä ennen asui onnekkaana

Hurskas sielunhoiva, kirkkoherra,

Nautti huoletoinna Herran lahjaa,

Jota alamaiset auliaasti

Kaiken vuotta sinne kanneskeli.

Lihava ei ollut kirkkoherra,

Sairaanlainen, aivan vatsaa vailla,

Jonka muuten muistopatsahaksi

Kasvattelee moni jalo herra.

Muoto kuiva paljon muistutteli

Kaljupäisnä, ”nykittyä pyytä,”

Jonka ensin ampuu metsämiesi,

Vaimo vaivaselta siivet sipoo.

Vaan ei toki kunnon kirkkoherran

Rouva hältä höyheniä vienyt:

Lienee menneet ennen tehtyänsä

Monta turhaa lentoyritystä

Joukon etupäässä taivahille;

Tai ne lienee lentoon lehahtanna

Ylön suuren miettimisen kautta.

Saarnoissaan ei toki vaivaa nähnyt,

Valmiit olivat ne aikaa sitten.

”Kolme kymmentä” – ain’ arveltihin –

”Vuotta samaa saarnasarjaa käytti!”

Min’ en muista hänen saarnannehen,

Apulainen tehtävän täytti:

Mutta jalo herra työskenteli

Aamust’ iltaan asti saatavissaan,

Tuo se palttisesti päätä vaivaa,

Tuo se vanhukselta tukkaa kysyy.

Kerta istuin kyökin ikkunalla,

Oven kautta kammarihin katsoin,

Siellä rouvinensa jalo herra

Matemaatilliset mutkat suorii.

Edessänsä seisoi rommipullo,

Vesi ruukku, aski sokeria;

Ruskeana täyteläinen lasi

Höyrys, tarjoi siitä rouvallenki:

”Maista kultaseni! kolmas lasi

Sattui tulla muita voimakkaampi;

Maista, lausu, tokko tohdin juoda,

Pohjaan asti, vaikko puolitiehen!”

Rouva kulta hopialusikalla

Maisti tarjottua hurmemettä:

”Voinet ehkä juoda pohjaan asti,

Jos sä sitten riisut nukkumahan.”

”Armas kulta, tuot’ en jouda vielä,

Viel’ on päivän tili tekemättä.” –

Paksu kirja lojui polvillansa –

Lienee sangen ahne kirjamiesi –

Kirjaa nosti, aukaisi ja alkoi:

”Harjun Maijan voit’ on viisi naulaa.

Vaikk’ on, kuulin, kuusi lypsävätä.

Laakson Tommin naul’ on vailinainen,

Täytyy vasta tuoda luotii neljä;

Aika rakkari tuo Luoman Kustu,

Puolinaulaa ylitse niin tuosta

Kehtaa vähennellä; kyllä muistan,

Ryyppyä ei saanut, ahnevatsa! –

Töllin leski kolmen vuoden rästit

Maksakoon, tai muuten panen ”herran”,

Lurjuksia oikeuden kautta

Täytyy pinnistellä, eipä auta.

– ”Ehkä heitämme nuo kolme naulaa,

Lehmänsäkin viety saatavista,

Aikaa sitten lienee kaksi vuotta,

Kerjuull’ elää, hoitaa lapsiansa.”

– ”Vielä mitä! silloin oli lehmä,

Milloin rästikirjaan kirjoittelin –

Onpa mökki vielä, siihen tartun

Ett’ei joku meitä ennen ehdi.”

Noin se lausui jalo kirkkoherra,

Sitten riemuin maisti maljastansa,

Sivun käänsi, huokasi ja jatkoi:

”Soinin Kalle maksoi talvivoilla,

Vaikk’ on kesä; – kovin väärin tehty!

Minä heille saman saarnan pidän,

Josko kesä taikka talvi lienee” –

Tuossa kunnon herra puhui totta. –

”Lurjuksia! eivät muista tuota”.

Jotka Herran sanaa ilmoittavat,

Pitää siitä eläkkeensä saada!

Vielä kuuluu niinkin raamatuissa:

Joka sanoin tulee neuvotuksi,

Jakakohon kaikenmoista hyvää

Sille, joka häntä neuvoo – mutta

Hyvää moinen? – vanhaa talvivoita!

Täytyy antaa torua apulaisen

Aikalailla ensi saarnassansa!” –

”Isä, äiti, mitä haastelette?”

Kysyi, sisään tullen, nuori nainen.

Kunnon kirkkoherra kirjan heitti

Polvillensa, ryypyn otti, lausui:

”Haastelemme sielun autuudesta,

Kansan saituudesta tarkkuudesta,

Miten ahneutta mailma täynnä,

Miten turhaan sitä vastustamme,

Käyden hyvän esimerkin tietä.” –

”Hyvä isä, miksi parjausta,

Miksi syyttää muita rikoksesta,

Joka raskaimmasti meitä painaa?

Jos on kunnassamme ahneutta,

Opin siihen ovat meiltä saaneet.”

Lausui noin ja sitten poistui taasen. –

”Voi kuin lapsellinen Jenny rukka!

Mekö ahnehia? hitto vieköön!

Oma lapsi soimaa vasten silmää. –

Kuule vaimo, neljää tynnyriä

Väkemmän on tulo tämän vuoden,

Siihen johti säännöllinen renki,

Kuuluu käyttänehen ryykipuuta –

Ryykipuuta papin saatavissa!

– Päivän tili tekemättä vielä –

Kohta, toivon, saamme lehmää kaksi:

Heikkona on Tuuran vanha muori,

Kohta kuolee. – Viidan ukkovaari

Käynee juoksujalan samaa tietä. –

Kaunis tapa: vanhuksien lehmä

Talutetaan sielun paimenelle.

Kenties muuten vainaan perikunta

Siitä sulan suotta kinastaisi,

Ahneulla sielut turmeleisi.”

Tytön ääni kuului seinän takaa:

”Isä toivoo että kaikki kansa

Kuolis, saisi useamman lehmän –

Kuka silloin pappilaan ne toisi? –

Ootte vanha, koht’ on oma vuoro,

Silloin vielä saamme yhden lehmän!”

– Noin se keskusteli kahden kesken,

Jumaliset, hurskaat paimenpuolet.

Minä kuulin kaiken kyökin kautta,

Mietin: jahka tulen suuremmaksi,

Kuulemani maailmalle soitan,

Täss’ on heikon heikko soitelmani.

XVI.

Sydänyön on taasen hetki –

Oi kuin onkin synkkä yö!

Taasen voimat viimeisetkin

Vaatii multa päivätyö.

Kaikkialla nukkuneita,

Taikka torkkuvia vaan;

Henget saattakohot heitä

Rauhaisesti nukkumaan!

Kestä vielä tunti, kaksi,

Valmihiksi työni saan –

Eihän uni asukkaaksi

Luotu, vierahaksi vaan.

Huomiseksi lapsosille

Täss’ on leipä saatava;

Suurusta kun sais jo niille,

Helpp’ ois yönkin valvoa.

Vielä tunti; – karvastaapi

Öljyn katku silmiä –

Onnekas ken päivin saapi

Työnsä, yönsä levähtää!

Eikö mitä, päivin työni

Näin ei tyyntä, rauhaisaa

Oisikaan, ei maaten yöni

Runolliset ollenkaan.

Työ on tehty, kiitos Herran –

Mutta tuskin vielä meen

Levolle, kun valpas kerran –

Ainaan työtä huomiseen.

XVII.

Noin se miesi lausui kerta: aikaa jos nyt oisi vaan,

Haluaisin samoella halki koko Suomenmaan,

Väinön maata katsastaisin, Väinön kansaa oppisin,

Luulen että Väinön henki näissä elää vieläkin.

Ain’ on Suomalaisen mieli näitä maita oppimaan,

Väinön laulu, Väinön kieli hält’ ei jouda unholaan;

Mäillä, mailla, metsistöissä ääni kaikuin helkkivi,

Vihannilla laaksomailla suloisemmin kuitenki.

Niin on merten lahdelmilla suomalainen sointusuus,

Järvillämme saarisilla läikyn, loiston mahtavuus;

Täällä meidän valjokansa työskentelee uutteraan,

Milloin muokkaa peltojansa, milloin laskee verkkojaan.

Laivat kiitää lainehissa omat konnut kierrellen,

Venheet, purret lahdelmilla ketterästi eellehen.

Täss’ on virka suomalaisten seista tuulet, myöteiset,

Täss’ on toimi miesten, naisten, tässä hankkeet yhteiset.

Tässä alaa rakkaulle uhraavalle, alttiille,

Jok’ ei kysy: mikä mulle, kysyy: mikä hänelle!

Tässä isät nukkunehet samaa Herraa rukoili,

Tässä kansaa nousevata onnekkaaksi siunasi!

Tässä huolet yhteisesti heitettihin Herran luo,

Joka niille aikanansa tarpeellisen avun tuo;

Isät, äidit langennehet, tää on teidän hautamaa,

Nykyiset ja tulevatkin polvet tässä suojan saa.

Niin se kiitää maine maamme kansanensa eteenpäin,

Uutta, uutta kuulla saamme, kallein kuultu kuuluu näin:

Suomalainen, Luojastasi elä eroo milloinkaan!

Jos on Herra suojanasi, niin on suojas koko maa.

Perintö niin säilyy pyhä nouseville taasenkin

Eneten ja karttuin yhä, eistyin lennoin rohkein! –

Tät’ ei muukalainen mieli pysty konsaan oppimaan;

Se on vieras näillä mailla, lemmetöinkin kokonaan.

XVII.

Mä kuutamo-iltana moisna

Tuon Pohjolan leimuvan näin,

Näin iltana, vieläpä toisna,

Kun silmäsin tähtiä päin;

Tuo leimu, tuo säihkyvä kulta

Pois huolia huuhteli multa,

Mä huudahdin mielessäin:

Kun Pohjolan liekki voi poistaa

Tuon huurtehisen sumuyön,

Ja taivaalla leimuna loistaa,

Kuin säihkyvä priljanttivyö –

Niin laihnaos henkesi suojaa

Sä meillekin, rakkahin Luoja,

Lailla Pohjolan leimuamaan!

Kun turmio, juopumus raastaa

Mun kallihin kansani noin,

Ja auhtomme täynnä on saastaa,

Niin suo, että kauttasi voin

Seurakunnassa puhtaana olla,

Ja muilleki oppaaksi tulla,

Kuin leimusi herttainen!

Suo valjeta kansalle aamu,

Ja henkesi kirkkahan vaan

Niin loistaa, ett’ viimeisen haamun

Pois mailtamme karkottaa! –

Sitä vartoen käymme me liittoon,

Ja yhdessä taistoon ja voittoon,

Vaan turvamme taivaassa on.

XVIII.

O, Herra taivahan,

Ja turva kalliin maamme:

Kiiruhda sotimaan!

Sinussa voiton saamme –

Kun joukko perkeleen,

Ja pahain ihmisten

On tullut seuranamme

Rivaansa heitellen.

O, Juudan sotilas:

Maaltamme hirmut estä!

Me Sinun avuttas

Emme voi moista kestää –

Ilkeillä juonilla

Ja myrkkynuolilla

Ne saastuttaa; Sä pestä

Voit meitä undesta.

Tuo virta myrkkyinen

Käy helvetistä asti;

Se nimeen perkeleen

Tuhannet meistä kasti;

Ja Suomen kansa, maa

Nyt siitä surman saa,

Ivalla viekkahasti

Se meitä upottaa.

Ei kansan siveys

Konsaan voi täss’ kukoistaa,

Kun usvan synkeys

Noin tähtein valon poistaa; –

On katkera tuo:

Ei päästä seimen luo,

Miss’ Herra Kristus loistaa;

Siis, Isä, apu suo!

Kun muutkin sortajat

Saa, Herra, surman Sulta,

Niin viinakauppiaat

Sais’ maistaa samaa tulta –

Kas silloin siveys,

Raittius, rehtevyys

Ja kansan lapsikulta

On sama yhteys!

XIX.

Armon Herra laupeas,

Meille taasen ilta koitti,

Kaitsit päivän armollas,

Luotu Herran avuin voitti

Vihollisen hyökkäykset,

Turmeluksen pimitykset.

Kylvä iltaruskossa

Siunausta ihmisille,

Ett’ei kuolonvaaroja

Pimeys tuo halmehille,

Joita samoo synninlapsi

Luojallensa kunniaksi.

Öinen pelko kamala

Kirkkaudellasi poista,

Ettei synninhaamuja

Unenlapsen silmäs loista;

Että vuoderauhan saapi,

Herran nimeen nukkuaapi.

Johda myös se mielehen,

Ett’ on joskus viime kerta,

Koska vaipuu vaivainen,

Ett’ei nouse vuotehelta;

Siksi johda huokaamahan

Tietä auki kunniahan!

XX.

Tule, Jesu, tyköni,

Hallitse mun eloni,

Ett’ei mailma pettele,

Puolehensa vetele!

Jesu veres voimalla,

Elävällä sanalla

Johda lasta eksyvää,

Että luokses kerkeää!

Anna runsain armosi,

Kanna hautaan syntini,

Uusi mulle sydän luo,

Saastaisuudest’ ero suo!

Veres kuuma, juokseva,

Kyynel kullanhohtava

Pestäkseni tuottele,

Riemun ve’ellä juottele!

Muista, Herra, kuolevat,

Vapisevat sairahat,

Heiltäkin ett’ toisinaan

Väsyis kyynel juoksemaan.

Jesu uskon alkaja,

Katuvaisten auttaja,

Anna työs enetä,

Maailmalle leveä!

Jesu, kautta kuoleman

Riennä, riennä auttamaan,

Koska iltakello soi,

Eikä pääni nousta voi!

XXI.

Kansa rientää kohden korpimaita,

Lehdot kelkkaa, vilkkuu vaaleet auhtot,

Laaksot vilvakoitsee kukkaisista,

Kummut kaikuu lintuin lauleloista,

Vilisevät karjat metsistöissä,

Vuorten kotkat kohoo taivahilla.

Herran silmä kääntyy pilven luota,

Lempeänä katsoo lapsilaumaa,

Joka väsymättä, voipumatta

Pilven liikenteitä seurajaapi.

Tuhat silmää tähtää pilveen päin,

Sieltä vastaa Herran silmä yksin.

– Miten lempeä on isän silmä,

Konsa tarkastaa Hän lapsilaumaa,

Jonka ottanut on omaksensa!

Lasten horjahdust’ ei isä huomaa,

Langetessa antaa auttaa toisten

Koska hyöty kahdenkertaisena

Koituu siitä: – apu nostetulle,

Varoitus ja neuvo nostajalle.

– Vaan ken tuolla joukon etupäässä

Miehukkaasti aatelmoiden astuu!

Ken tuo sorja, reima asussansa,

Joll’ on toivon valo kulmillansa? –

Sill’ on käsi vankka, vahva varsi,

Suora, käskeväinen käytösparsi. –

Etkö tunne kansan johtajata,

Jonk’ on silmänluonti leimuvainen,

Pyhää kiivautta katseet toistaa,

Taivaan tuli otsallansa loistaa.

Se on Mooses, miesi yleväinen,

Jok’ on salaisesti säilytetty,

Sitten kohotettu kaislikosta –

Kasvoi kuningasten kartanossa.

Se on Mooses, jota metsätiellä

Puhutteli Herra pensahasta.

Käski viestit viedä Faaraolle

Ett’ on Herran kansan uhriaika,

Aika tullut rientää Jumaloihin.

Se on Mooses, joka seikat suorii

Selvillensä päästä vainokansan

Vapahaksi vieraan orjuudesta.

XXII.

Impi, jonka Luoja soi

Tulla luoksein lausuin armon sanaa,

Helmen seppeliini loi,

Sirkut kukkaisiini toi,

Oi nyt onnen riemun aikaa!

Öin ja päivin laulut kaikaa;

”Jumala,

Karitsa!” –

Noin se kaikuu taukoomatta.

Impi puhtaan karitsan

Veressä on valkaistuna vallan,

Muodon kantaa hohtosan,

Sanan lausuu laupeaan:

”Kaikkein tähden astui kerran

Kirouksen puulle Herra –

Lunastus

Vapahdus

Seuras siitä valituille.

Soihan kaunis kutsumus,

Kaikuu pitkin mailman lakeutta;

Juhlii Luojan asumus,

Sulhon pääll’ on kaunistus –

Tulkaa! säästäkäätte työtä!

Oma työ ei kelpaa myötä;

Piikaset,

Neitsyet

Hääpukuun sen vaatettavat!

Nuopa Yljän impyset

Tekee Herran työtä kallihinta:

Kuolleen uskon rääpäleet

Sadoilt’ on he riisuneet –

Haavat huuhtoo kirkas viina,

Ruumiin verhoo puhdas liina,

Vaatteissa

Kalleissa

Käyt sä sorjan sulhon luokse!”

Noin se kuiski Impynen

Kun mä saavuin kutsuttuna kerran

Herran huoneen portille,

Hän mun auttoi huoneesen –

Monta pitkää päivää, yötä

Olin tehnyt turhaa työtä;

Laupius,

Rakkaus

Meit’ ei kohtaa ansiosta.

Kiitoslauluun soinnu suu!

Karitsan on virsi veisattava –

Taivaan puistot kajahuu,

Pyhäin joukko ilmaantuu,

Koko taivaan riemussansa

Perinnöksi armostansa

Lahjoitti

Luojani –

vaijentaa jo suun.

Lepään, olen huoleton,

Konsa horjahdin ma Herran helmaan.

– Herran lauma suuri on

Käynyt riemuun, karkeloon;

Ne voi kiittää kun mä vaivun

Jos vaan Herran tahtoon taivun;

Kohtapa

Taivaassa

Miekin laulan lakkaamatta.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.