Löydetty kantele

Löydetty kantele Kirjoittanut Jussi Lonkainen

Vihki muinoin Vironkannas,

kastoi lapsen Karjalassa,

valtiaaksi maan valion,

kansan jalon kaitsijaksi.

Siitä siirtyi Väinämöinen,

kuulu laulajakuningas,

maille mainehettomille,

ventovieraille vesille,

arvaellen ajan toisen

hänet tahtovan takaisin.

Vaikka jätti jälkehensä

kansallensa kanteleensa,

eipä tätä entistavoin,

miehen mennehen perästä,

voitu soitella somasti

ihmisparkojen iloksi.

Sävel särkynyt särähti,

mure kaikui kanteleesta.

Kansa itki illat pitkät,

päivät vaivaansa valitti.

Vihki kuulu Vironkannas,

kastoi lapsen Karjalalle

iskuna isoisten voiman,

mairehena mahtavien,

ristin selkähän ripusti,

kansalle näin kannettavan,

sorti niin sorean soiton,

lakastutti laulun lahjan.

Ylti yöhyt, päivä päättyi,

isoiset iloitsi siitä.

Kansa kantoi ristiänsä,

puutui alle puun kamalan,

kätki alle karsintansa,

tuskansa tulisen taakse

kaipauksen kantamansa.

Karsta peitti kanteleensa,

orsilla pimeän pirtin,

laulut uupui unhon soille

kiron kirpeän sijalta.

Mutta silti sielussansa,

sydämensä sykkehissä,

kantoi yhä kaipauksen,

idätti ikävän suuren,

vaali pyhän valvattinsa,

tuuti tummaisen sävelen.

Pysyi näin pyhä perintö,

säilyi säihkyvä sävele

piilossa pimeän sielun,

aina ahjossa sydänten,

siirtäen asuinsijoa

entispolvesta pojille.

Aika vieri ankeana,

vuodet tuskanvuolahina,

aina soitto sortuneena,

särkyneenä kaunis sävel.

Mutta kanssa murehien,

kylmän kyynelen keralla

kasvoi kansan kaipauskin,

ikävä polon inehmon.

Kuuli kerran kutsun suuren,

käskyn valtavan käsitti:

Orjille on tie okainen,

nöyrän polku poikkipuinen,

vaan ei vapahan miehen,

itsemääräävän inehmon.

Järähti järeä tanner,

vavahtihe valtaherrat.

Kansa heitti kaakinpuunsa,

rikkoi ristinsä kamalan,

tuuletti pimeän pirtin,

aukoi ovet auringolle,

otti soiton orreltansa,

karstakantelon esille,

helskytti heleän laulun,

huomenvirtensä viritti.

Syttyivät sydänten liekit,

poltti veri poskipäillä,

aivot takoi aatoksia,

rinnat riemuja keräsi.

Kuuli kummaisen sävelen,

heljän soinnun heimo suuri.

Raataja ratasten luona,

polo polkija vakojen,

tunsivat tulisen virran,

suonissa veren väkevän,

sävele teot terästi,

antoi pontta askeleille.

Kävivät käsi kätehen,

rinta rinnan vieremälle,

kirposi sydänten kirsi,

pato paatisten povien,

suli routa suun ovelta,

hanki pois halujen tieltä.

Kevät uusi kerkiävi

oman virren vieriessä.

Alkanut on aamun aika,

uusi, uhkeempi elämä.

Tullut taasen on takaisin,

laulun kuuluisa kuningas,

Väinämö väkensä, luokse,

ladun uuden laadintahan.

Lähde: Lonkainen, Jussi 1928: Taistelun keskeltä: lausuntarunoja työväenjärjestöille. Osakeyhtiö Hämeen Kansa, Hämeenlinna.