Kykenemätön

Kykenemätön.

Kirjoittanut Guy de Maupassant


Tämän Pienen seikkailun minä näin 1882.

Minä juuri sain mukavan paikan tyhjissä rautatievaunuissa ja vedin verhon ikkunan eteen sillä toivolla, että saan olla yksinäni, kun ovi äkkiä temmattiin auki ja minä kuulin sanottavan:

– Olkaa varoillanne, herra, olemme juuri vekselin kohdalla, astuin on kovin korkea.

Toinen ääni vastasi:

– Elä pelkää. Laurent, kyllä minä tästä pääsen.

Niin tuli näkyviin pää, jota peitti huopahattu, ja sitten kaksi kättä, jotka pitivät kiinni oven sivuissa olevista nahkahihnoista, ja vähittäin kohosi raskas ruumis. Hänen askeltensa kaiku kuului kuin kepinlyönti laattiaan.

Aivan oikein – miehen vaunuihin tultua huomasin minä irroillaan riippuvista housunlahkeista näkyviin pistäyvän mustaksi maalatun puujalan pään. Pian seurasi toinen, aivan samallainen.

Matkustajan takaa näkyi pää, ja kysyttiin:

– Istutteko nyt hyvin, herra?

– Istun, minun ystäväni.

– No, sitten tulen minä teidän pakettinne ja sauvojenne kanssa.

Ja palvelija, joka näytti vanhalta sotamieheltä, astui sisään äärettömän kapinejoukon keralla. Siinä oli mustalla ja keltaisella paperilla käärittyjä sekä huolellisesti purjelangalla punottuja kääröjä. Hän laski ne yhden toisensa perään verkkoon herransa pään ylipuolelle. Sitten sanoi hän:

– Kas niin, herra, tässä ne ovat kaikki. Niitä on yhteensä viisi kappaletta. Leivokset, nukke, rumpu, kivääri ja hanhenmaksa-piirakka.

– Se on hyvä, minun ystäväni.

– Onnellista matkaa, herra!

– Kiitoksia Laurent, ja toimita nyt itsellesi oikein hupainen olo minun poissa ollessani.

Mies meni ja sulki vaunujen oven, ja minä katselin naapuriani.

Hän lienee ollut noin viidenkuudetta vuoden vanha, ei vanhempi – vaikka hänen hiuksensa olivat melkein valkoiset. Hän kantoi tähdistön nauhaa, hänellä olivat viikset ja – kovin paksu hän oli, niin auttamattomasti lihava, kuin terveet, voimakkaat ihmiset tulevat, kun ne onnettomuuden tapauksen kautta menettävät liikuntokykynsä.

Hän pyyhki otsaansa, hengitti raskaasti ja sanoi katsoessaan minua suoraan kasvoihin:

– Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä poltan?

– Ei, olkaa hyvä.

Nämä silmät, nämä kasvot, tämä ääni – miten ja mistä ne tunsin? Missä hänen ennen olen nähnyt? Se oli aivan selvä minulle, että minä joskus olen hänen kohdannut, olen puhunut hänen kanssaan ja pusertanut hänen kättänsä. Mutta siitä on jo kauvan aikaa, kovin pitkä aika. Se oli haihtunut kuin sumu, jossa sielu hapuillen etsii ja takaa ajaa muistoa kuin lentävä aave, jota ei voi saada kiinni.

Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan ja kääntyivät taasen pois, mutta ne taasen pian sattuivat yhteen, johon pakoitti työskentelevä muisto ja kestävä tahto. Vihdoin sanoin minä:

– Herra, emmeköhän me, sen verosta että tässä istumme ja töllistelemme toistamme, koeta yhdistynein voimin tuttia mistä me tunnemme toisemme?

Minun naapurini vastasi sangen kohteliaasti:

– Siinä te olette aivan oikeassa.

Minä sanoin kuka minä olen. ”Minun nimeni on Henry, ja minulla on virka maistraatissa.”

Hän ei puhunut mitään muutaman sekunnin ajalla, sitten vastasi hän sillä epävarmalla äänellä ja silmäyksellä, joka kernaasti johtaa avaramman aateyhteyden:

– Niinpä niin, luonnollisesti. Minä olen tavannut teidät Poincelissa muinoin, ennen sotaa – malttakaapas, noin kaksitoista vuotta sitten.

– Mutta ... tehän olette luutnantti Revaliére.

– Oikein ... minä ylenin katteiniksi – mutta sitten menetin molemmat jalkani – molemmat yhdellä laukauksella, yhden kuulan takia.

Nyt katsoimme taasen toistamme, kun jälleen tunsimme toisemme.

Minä muistin aivan hyvin ennen nähneeni hänen nuorena, kauniina nuorukaisena suorittavan kotiljongi-vuoron (erään tanssin nimi) hurmaavalla innostuksella, ja hänelle annettiin lisänimi – muistan sen olleen ”tuulispää.” Mutta tuon kuvan takana, jonka minä nyt taasen loihdin henkiin, haamoitti joku muu, jota en voinut tavata, kertomus, jonka minä tunsin ja taasen unhotin – sellaisen elämäntarina, jota kuunnellaan mieltymyksellä ja pian katoavalla luonnollisuudella, mutta joka jättää ainoastaan heikon jäljen muistoon.

Siinä leikissä oli rakkautta. Minä muistin nyt selvästi tuon yksinäisen tunteen, syvällä mieleni pohjalla; mutta siinä se oli kaikki. Se oli kuin se haju, jonka metsän-otuksen askeleet jättävät maahan koirankuonon nuuskittavaksi.

Varjot vähittäin selkisivät ja nuoren tytön kasvojen piirteet sukelsivat silmiini. Sitten välähti hänen nimensä päähäni kuin sytytetty ”suitsuketo”: neiti Mandal. Nyt muistin minä kaikki. Tuo nuori tyttö rakasti nuorta miestä silloin kuin minä ne näin.

Se oli tosiaankin rakkausjuttu, mutta sangen tavallinen. Puhuttiin että ne pian viettävät häitänsä. Nuorukainen näytti olevan hyvin rakastunut ja erinomaisen onnellinen.

Minä katsoin verkkoon, jossa kaikki matkakumppanini palvelijan tuomat kääröt olivat ja keinuivat. Palvelijan ääni kaikui minun korviini, niinkuin nyt juuri olisi sanonut nämä sanat:

– Kas niin, herra, tässä ne ovat kaikki. Niitä on yhteensä viisi kappaletta: leivokset, nukke, rumpu, kivääri ja hanhenmaksa-piirakka.

Se ei kestänyt sekunttiakaan, kun jo koko romaani oli täydellisesti valmiina päässäni. Se oli aivan samallainen kuin kaikki ne, joita luetaan nuoresta miehestä tai nuoresta naisesta, jotka menevät naimisiin kihlattunsa kanssa ”päätapauksen” jälleen. Mielikuvituksessani minä haaveksin että nuori upseeri, joka joutui raajarikkoiseksi sodassa, tuli nuoren tytön luo takaisin, joka oli luvannut pysyä uskollisena armaallensa: tyttö piti lupauksensa ja tuli vaimoksi.

Minä arvelin tuon jaloksi, mutta jokapäiväiseksi – tavataanhan usein uhrauksia ja purkauksia kirjoissa ja näyttämöllä! Luullaan alituisesti, kun luetaan tai kuullaan puhuttavan mielen ylevyydestä, että itse olisi voitu uhrautua samalla tavalla kolo innon ihastuksella – mutta päivää myöhemmin vihastutaan helposti kun pulassa oleva ystävä tulee ja tahtoo lainata rahaa!...

Tuokion kuluttua oli minulla valmis toisellainen romaani – vähemmän runollinen, mutta enemmän todellinen kuin ensimmäinen. Hän oli kentiesi mennyt naimisiin jo ennen sotaa, ennenkuin tuo hirmuinen onnettomuus häntä kohtasi ja kuula leikkasi hänen jalkansa, ja niin täytyi vaimon toivottomana ja kärsivällisenä ottaa miehensä vastaan, hoitaa, lohduttaa ja elättää häntä, joka meni pois kauniina, voimakkaana miehenä ja palasi leikatuilla jaloilla kuin joku pirstale, liikkumattomuuteen, voimattomaan vihaan ja enenevään auttamattomuuteen tuomittuna.

Mahtoikohan hän olla onnellinen tahi ei? Minä tunsin ensin heikon, mutta pian vastustamattoman halun saadakseni tietää hänen elämänsä, kaikkien tapausten pääkohdat. Sittenhän olisin voinut arvata ne seikat, mitä hän ei olisi voinut tai tahtonut puhua minulle.

Minä puhuin hänen kanssaan kaikkia näitä ajatellessani. Me vaihetimme muutamia aivan tavallisia sanoja ja minä ajattelin, katsellessani verkkoa: ”Hänellä on siis kolme lasta – makeiset ovat hänen vaimollensa, nukke pikku tyttärelle, rumpu ja kivääri hänen kahdelle pojallensa ja hanhenmaksa-piirakka hänelle itsellensä. Minä kysyin häneltä.

– Suokaa anteeksi, minä kysyn: onko teillä lapsia?

Hän vastasi: ”ei.”

Minä häpesin, kuin jos olisin taitamattomasti menetellyt, ja sanoin:

– Pyydän anteeksi! Minä sain tämän käsitteen kuullessani teidän palvelijanne puhuvan leikkikaluista. Kuullaan kuuntelematta ja tehdään johtopäätöksiä asiaa tietämättä.

Hän hymyili ja jupisi tuokion kuluttua:

– Minä en ole nainut, minä en päässyt siinä kauemmaksi kuin alkuvalmistuksiin.

Nyt arvelen minä soveliaan ajan olevan muistutuksiin.

– Tosi on, te olitte kihloissa kun minä teidät kohtasin – neiti Mandalin kanssa, eikö niin?

– Teillä on mainio muisto.

Minä rohkasin itseni ja pitkitin.

– Nytpä minä muistan kuulleeni kerrottavan, että neiti Mandal meni sittemmin naimisiin herra...

– Herra Fleurelin kanssa.

– Niin, aivan niin ... muistanpa nyt senkin, että minä silloin kuulin puhuttavan että te olitte haavoitettu.

Minä katsoin häntä suoraan kasvoihin. Hän punehtui. Hänen täyteläiset, turpeat kasvonsa, jotta mihin virtaava veri saattoi yhä punaisemmaksi, tulivat vieläkin verevimmiksi. Hän vastasi vilkkaasti ja innostuen niinkuin se mies, joka taistelee sellaisen asian puolesta, jossa hän tietää olevansa häviössä, mutta aatteensa tahtoo kuitenkin tuntea yleiseen mielipiteesen.

– Siinä tehdään väärin, kun minun nimeäni mainitaan neiti Mandalin kanssa. Kun minä tulin kotiin – valitettavasti jalatonna, poistin minä kokonaan sen mielestäni että hänen piti tuleman minun vaimokseni. Kuinka sen olisi voinut tehdä? Naimisiin mennessä ei toki sovi viedä ylpeyttään kaupaksi – siinä on eläminen joka päivä, joka hetki, jokainen minuutti miehen kanssa; ja kun mies on raajarikko kuin minä ja menee sellaiselle vaimoksi, niin silloin tuomitsee itsensä kuolemaan asti kestäviin kärsimisiin. Minä ymmärrän ja ihailen kaikkia uhreja, kaikkia uhrauksia, kun niissä voi lopun näkevänsä; mutta minä en voi suvaita että nainen luopuu koko elämänsä onnesta, kaikista riemuista ja unelmista tyydyttääkseen ainoastaan korkeasti kunnioitettavaa kalteriyleisöä. Kun minä laattialla kuulen puujalkani ja kainalosauvani kopisevan, raivostun minä välistä niin että olen valmis palvelijani kuristamaan. Pitäisikö sitten vaimoa rasittaa sillä, jota ei itse voi kantaa?...

Hän vaikeni. Mitäpä minulla oli vastattavaa? Minä tajusin hänen olevan oikeassa. Taisinko minä alkaa moittia häntä tahi sanoa, että hän oli väärässä. En – ja toisaalta oli minun myöntäminen, että tuo säännönmukainen, kohtalainen ja todellinen purkautuminen ei tyydyttänyt minun runollisia vaatimuksiani. Nuo sankarimaiset jalantyngät vaativat ihanan uhrin, jota nyt puututtiin – ja minä tunsin sen kuin petetyn harhaluulon. Minä kysyin häneltä ujostelematta:

– Onko rouva Fleurelilla lapsia?

– On, pieni tyttö ja kaksi poikaa. Niille minä vien leikkikaluja. Hän ja hänen miehensä ovat kovin hyvät olleet minulle.

Juna liukui Saint Germainia päin; se meni läpi tunnelin, tuli asemalle ja pysähtyi.

Minun piti suuri tarjoaman tuolle raajarikko-raukalle käsivarteni ja auttaman hänet pois vaunuista, kuin kaksi kättä ojentui häntä vastaan ovella.

– Hyvää päivää, ratas Revariéle!

– Hyvää päivää Fleurel!

Herra Fleurelin takana hymyili rouva, vielä kauniina ja loistavana, lukemattomia kertoja suudellessaan ”hyvää päivää” hansikkaisille sormillensa. Pieni tyttö hyppeli iloisena hänen sivullaan ja kaksi poikaa mulkoilivat ahneilla silmäyksillä rumpua ja kivääriä, jolla vaunujen verkosta vaelsivat isän käsiin.

Raajarikkoisen päästyä alas vaunuista suutelivat lapset häntä kilpaa. Niin lähtivät he matkalle ja pieni tyttö kulkeissaan pusersi pienellä kädellään toisen kainalosauvan öljymaalilla kaunistettua poikkipuuta – aivan samoin hän olisi voinut, kävellessään suuren ystävänsä rinnalla, pitää peukalosta kiinni.


Lähde: Aamulehti 27.6.1890.


Katso myösMuokkaa