Kummitos
| Kummitos. Kirjoittanut anonyymi |
Minä olin noin seitsemän vuotinen poika ja vanhempi veljeni kymmeneennellä, kun äsken pitäjääsen muuttanut Vallesmanni asui vanhempaimme luonna I. pitäjäässä. Monet illat olimme, veljeni ja minä istuneet pereentuvassa ja kunllelleet palveliain loruja, satuja ja juoruja kaikellaisista kummitoksista, jotka meitä erinomaisesti huvittivat. Satoja kummitostarinoita pyöri nyt mielessäni, jotka kaikki uskoin todeksi, ja veljeni sanoi jo itseki nähneensä semmosen kummitoksen. Ehkä minä en yhtään epäillyt niiden kuultujen ihmeitten olennosta, niin se minulle kuitenki sitä enemmän kiihotti halua saada nähdä jonkun kummitoksen. Siihen sattuiki hyvä tilasuus. Vallesmanni oli ostanut tilan samassa kylässä, jossa kotini oli, eikä kaukana siitä. Siihen oli hän alkanut kartanon rakennoksen. Kun asuinhuone alkoi jo valmistua makasivat työmiehet tässä uudessa rakennuksessa. Mutta siinä rupesi kummittelemaan. Niin kohta kun työväki oli nukkunut uneensa, havahtivat he toinen toisen perästä erinomaisista äänistä ja nipistöksistä millon mistäki. Yksi sanoi: minua otti nenästä; toinen: minua nykäsi kupeesen, kolmas: minua veti varpaista tai, minulle sopotti korvaan, ja muita sellaisia. Ehkä tämä oli kesällä kun yöt olivat jokseenki valkiat, niin ei kuitenkaan keksitty mitään näkyväistä syytä näihin.
Pian oli tämä kummitos tullut puheeksi ympäri pitäjään, jossa kulkiessaan se kylästä kylään lisääntyi, niin että tästä uuden kartanon haltiasta, oli kummallisimpia asioita liikkeellä. Vihdoin tuli eräs työmiehistä valittamaan siitä vallesmannille. Mutta tämä nauroi sanoen: Te olette hullut, epäuskoset; ne mitä luulette haltiaksi, ne ovat kärpäsiä ja itikoita. Niin kului taas muutama viikkaus. Viimein tulivat kaikki työmiehet vallesmannin luo, ja sanoivat. Ei, armollinen vallesmanni! se on mahdotonta maata uudessa kartanossanne; hankkikaa meille toinen yösia; siellä emme saa silmäämme ummistaa. Antti sanoi: minä näin mustan elävän jonka silmät paistoivat niin kuin tähdet elokuuniltana. Uunintekiä Matti sanoi: Minä näin semmosen haamun joka näköjään oli kun susi, mutta se käveli kahdella jalalla ja oli pää kuin kissalla. Ehkä vallesmani vieläki nauroi käski hän kuitenki siltavoudin ensiyön makaamaan tässä taijotussa huoneessa ja tarkasti tutkimaan syytä miesten valitukseen.
Niin varustiin pyssyin ja miekoin työväin joukossa siltavouti menemään sinne. Sellaista tilasuutta en voinut jättää, ja luvan saatua juoksin heidän keralla. Tultuamme sihen kummalliseen kartanoon, ensimäiseksi työksi katseltiin joka suoja ja nurkka; sitte tehtiin tilat ja pantiin maata. Ensimäiseenl huutoon oli käsky jokaisen olla valmisna. Pian nukkuivat työmiehet, siltavouti ja minä pysyimme kauemmin valveilla. Mutta kun mitään ei kuulunut nukkui hänki, ja viimeksi nukahduin minä, makaava siltavoudin vieressä. Uni toi minulle kaikki ne palvelusväeltä juorutut kummitokset nähtäväksi. Niistä lähestyi minua eräs, joka hirmuseen kitaansa uhkasi niellä minua. Nyt se jo oli luonnani, minä tunsin sen hampaat ja kynnet puristavan itsiäni, ja koettelin huutaa, mutta suuni oli kuin tukettu, kun vihdoin havaitsin huudosta: ”voi! auttakaa, auttakaa, jo minua vie.” Kiljasten hyppäsin ylös nyästen vieruskumpaniani, joka pyssy kädessä kavahti ylös. Silloin vilahti ovesta sisimäisiin suojiin harmaa haahmo; siltavuoti jota myös sanoi keksineensä sen, kiljasi joukolle, joka heti oli jaloillansa. Varustettu kirveillä, ja kangilla alettiin jahti. Joka nurkka, joka suoja etsittiin halki, vaan ei mitään. Viimen nostiin ylös matolle, johon kummitos luultiin paenneen. Päästyä sinne löydettiin – tyhjä, niin kuin muallaki. Siltavouti ja joukko katsoivat silmätykse, ja minä iloitsin nähneeni kummitoksen, josta huomena sain puhella. Silloin paukahti eräs nurkka ja silmämme kääntyivät sinne. Siltavouti läheni nurkkaa, luki isämeidän ja otti kolme askelta edes, sanoen: ”jos olet ihminen virka äänesi, jos olet p–kele niin sinun ammun; taas rusahti nurkka, lastut liikkuivat; niiden alta kohottiin pitkä- harmaa- karvanen susi – turkki, jonka sisästä nosti päänsä meidän jokaisen ihmeeksi – Kettunen, meidän lähimäinen naapuri, joka nyt häpeissänsä rukoili armoa, tehneensä muka tällaista seikkaa peloittaakseensa turhaluulosia työmiehiä. Luattua jättää kummitos ammattinsa meni Kettunen kotiinsa; samate tein minä. Siitä asti en ole uskonut mitään kummitos tarinoita.