Kirottua työtä: VIII. luku

VII. luku VIII. luku
Kirottua työtä
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
IX. luku


Anna Liisan sydämelle tuli raskas huoli. Hänen vanhin poikansa menee aivan kohta tässä turmiolle. Se olisi pelastettava, mutta miten? Tuo onneton isä oli sen houkutellut rikoskumppanikseen ja sen lisäksi suojeli nyt kaikilta rangaistuksilta, vieläpä nuhteiltakin. Vielä sillä oli kumminkin siksi käsitystä oikeasta, että antoi vaivoin myöten siihen Anna Liisan tuumaan, että jos saisi pojan jonnekin omaisen luokse. Toisessa kylässä oli Anna Liisan eno, jonne hän toivoi sen saavansa.

Kesän ja talven vaiheaika oli käsissä. Lauantai-iltana oli Anna Liisa laittanut valmiiksi pari pienoista nyyttiä, toiseen pojan vaatteita, toiseen evästä. Sunnuntai-aamuna hämärissä, sillä aikaa kuin muut rupesivat ruoka-unelle, lähti hän melkein kenenkään tietämättä poikineen matkalle. Hevoskyytiä ei Anna Liisa halunnut, kun keli sattui kolea ja heillä oli tällä taipaleella paljon puhuttavaa. Äänettöminä kulkivat he pitkän matkaa, sillä äidin, niinkuin pojankin, mieltä painamassa oli liian suuri paino. Se näkyi edellisen kasvoista, joihin poika arasti ja salaa katsahti.

– Jaksatko sinä kantaa sitä nyyttiä, kysyi Anna Liisa.

Poikasten urhoollisuudella heitti Ristel nyytin toiselle olkapäälleen ja vakuutti jaksavansa. He kulkivat vielä vähän matkaa yhtä äänettöminä.

– Levätään tuossa vähän tien vierellä, sanoi Anna Liisa ja heitti nyytin kädestään.

Poika teki samoin ja lähti katselemaan puolukoita puiden juurilta.

– Tokko tuolla lienee, tulehan tänne istumaan.

Poika kääntyi ja tuli nyyttinsä vierelle.

– Jäisitkö sinä tänne kylään olemaan, jos täällä miten tuumataan?

– En tiedä, sanoi poika hiljaa.

– Kyllähän sinä olet vielä nuori vieraissa ihmisissä olemaan, vaan mikäs sinusta raukasta sielläkään kotona tulee. Sinulle on sallittu semmoinen isä, että jos se yhäkin saapi sinua tuommoisiin tekoihin neuvoa, niin, hyvä Jumala, kuka sen tietää, jos sinuun tarttuu minkälainen kirous. Onhan se yhtä suuri synti, jos kotiaankin varastaa. Tunnusta nyt minulle rehellisesti, otitko sinä rahaa ukkivaarisi kukkarosta... Sano suoraan, tunnusta nyt kaikki minun ja Jumalan edessä, otitko sinä? En minä tahdo rangaista, vaan rukoilen Jumalata antamaan sinulle sen anteeksi. Jos minua rakastat, niin tunnusta kaikki.

Anna Liisan valtasi näitä kysymyksiä tehdessä voittamaton itku, johon poikakin yhtyi ja alkoi taipua tunnustamaan.

– Otin minä muutamia kertoja, kun isä neuvoi ottamaan.

Tämä rehellinen pojan tunnustus helpotti paljon äidin mieltä.

– Voi sinua raukkaa, kun tottelit semmoista neuvoa, etkä tullut minulta kysymään.

– Isä kielsi kovasti.

– Niinhän minä arvaan. Vaan elä vasta milloinkaan tee semmoista, elä vaikka kuka käskisi ja vaikka tulisi minkälainen puute. Pyydä ennen. Sinä et arvaa, kuinka paljon minä olen saanut näinä viikkoina murhetta kärsiä sinun rikostesi tähden. Lupaatko edespäin pysyä kaukana kaikista pahennuksista?

– Minä pysyn.

– Kunpa pysyisit ja muistaisit ikäkautesi tämän lupauksen.

He lähtivät jatkamaan matkaansa, ja nyt heillä oli haastelemista kävellessäkin. Muutamia vastaantulijoita sattui tiellä ja niitä lähestyessä tuntui vähän alentavalta kulkea jalkaisin poikineen ja kantaa nyyttiä. Ei ne onneksi arvanneet matkan tarkoitusta, luulivat kai, että ne menevät kylille ja ovat matkan kulusta noin ikävän näköisiä.

Päivä kului jo puoleen, mutta jo alkoi matkakin olla lopussa. Ilma selkeni pakkaseksi.

– Istutaan vielä tuossa, niin otat kakkua, eikö sinulla liene jo nälkä.

– Ei tuo hyvin.

Poika oli taipuvainen. Anna Liisa aukaisi nyytin ja laittoi sille kakun käteen. Itseään sanoi janottavan.

– Heitä lakki pois syödessä.

Poika näytti vähän säikähtävän muistutuksesta.

– Nyt sattui vielä tämä vajavainen vuosi, alkoi Anna Liisa haastella pojan syödessä. – Ukkivaarisi turvin me nyt kuitenkin päästään hyvästi tämän sivu, ja siinä sitä olisit sinä mennyt yhtenä, jos ei sattunut näitä. Täällä maailmassa jos ei jo nuorena pakene pahuutta ja viettelyksiä, niin ne saattavat ja ovat monen saattaneet loppuiäkseen kurjuuteen.

Poika ei näkynyt vähääkään ymmärtävän, miksikä äidille tulee aina itku, jos mistä hyvänsä rupeaa puhumaan.

Pitkältä ei tehnyt mieli istua, ilma oli niin jäähtynyt. Ei ollut enää monta virstaa, tuntuipa jo oikein vaikealta, kun kumpainenkin oli vähän tehnyt kävelytyötä. Mielellään jo levähti perille tultua. Talonväki kummasteli, että kun jalkaisin tämmöistä matkaa tullaan, lienee se jo nälkä.


Tämä Anna Liisan eno oli iältään noin kuudenkymmenen paikoilla, kookas mies, hyvin tyytyväisen näköinen elämäänsä. Kasvot osoittivat rehellistä leikillisyyttä ja etuasennossa liikkuva leuka sai ne vivahtamaan vähän naurettavilta. Syrjäisestä näytti, että alapuolen hampaat lyövät kappaleen ulkopuolelle toisien.

Hänen talonsa oli mitä pienimpiä, mutta hyvässä laitoksessa. Semmoisena se oli hänelle jäänyt hänen isältään, eikä se antanut suuria tuloja, niin että sisartenkin perinnöt täytyi suorittaa syrjäansioilla. Semmoisia ansioita hänellä oli usein tarjona tukkien uittajana tai muissa töissä, joissa tarvittiin kirjoituksen-taitavaa sekä muuten ymmärtävää ja rehellistä miestä. Näitä hän toimitti silloin, milloin rahantarpeet pakottivat, mutta kun ne menivät ohitse, saivat syrjätoimetkin jäädä.

Enonsa taipuvaisuuteen luottaen oli Anna Liisa uskaltanut toivoa, että poika saisi täällä asunnon. Kaunistelematta kertoi hän enolleen kahden kesken kotielämänsä ja ne syyt, jotka pakottivat tänne tuomaan. Täällä oli tiedetty ainoastaan vähäisiä osia koko tuosta sekasotkusta. Hyväluontoinen eno oli vähällä itkeä tätä kurjuutta kuullessaan.

– Heitä vaan poika tänne, koetetaan kasvattaa mieheksi, kehoitti se rehellisesti.

– Tännehän se täytyy heittää, vaikka siinä on paljon vaivaa teille elättää minun lapsiani, sanoi Anna Liisa. – Vaan jos tuossa vielä talona pysyisi, niin koetetaan maksaa.

– Ei puhuta mitään maksuista, kielsi eno. – Tämä ei tule velaksi, maksu on jo täällä valmiina.

– Ei suinkaan, sanoi Anna Liisa.

– No niin se on. Lienethän kuullut, että isäni teki kuolemansa edellä omaisuudestaan testamentin, jossa luovutti kaikki minulle, paitsi muutamia satoja tyttärille. Äidillesikin oli vain kaksi sataa markkaa. Se ei ollut iso perintö, ja isäsi olisi tahtonut minua maksamaan lisää, vaan en suostunut, kun se oli isän antama määrä. Siitä se isäsi suuttui ja heitti senkin minulle eikä ole siitä lähtien käynyt. Eikö liene vielä nytkin vihoin, vaan antaa olla. Sillä lailla se on maksu valmiina, ja nyt aluksi koetan korvata sillä, että huojennan huoliasi pojan kasvatuksessa.

– Ei se tunnu olevan mikään velka, enkä minä ole tätä niin tarkoin tietänytkään, sanoi Anna Liisa. – Ainoastaan minun huolteni kevennykseksi jos otatte pojan neuvoaksenne, kyllä se menee aivan pilalle siellä kotona.

– Tahtoisitko sinä, että sille pitäisi opettaa kirjoitustaitoa ja semmoista.

Anna Liisa ei osannut heti vastata, kun muistui mieleen oman kirjoitusopin hyöty ja ne karvaat kiroukset, joilla isä kiitteli työnsä hedelmiä.

– Jos et tahtone, niin ... joutui eno vetämään esitystään takaisin, kun huomasi, että sitä pitää oikein ajatella.

– Niin no, enhän minä tahdo mitään määriä, tehkää vaan, miten hyväksi näette, selitti hän jo kiireesti.

– On minusta sitä, että ei se tuo oppi pahaa tekisi, sanoi eno. – Minulla itselläni sitä on hyvin vähän, vaan sekin on ollut monesti apuna tätä pientä taloutta ylläpitäessä.

– Onhan se ollut, myönsi Anna Liisa mieliksi.

Eno sen huomasi ja naurahtaen virkkoi:

– Sinä myönnät suotta, sinulla kun on toinen kokemus kirjoitustaidosta, äitivainajasi siitä kertoi täällä käydessään.

– Lienee tuo kuulunut muutenkin. Niinhän se sattui minun kohdalleni, vaan ei nuo toki kaikki käyttäne oppitaitoaan niin väärin, että sitä tarvitsee vanhemman kirota.

– Isäsikö kuului kironneen, vaan mitäpä tuo sekään heittänee kiroomatta. Erehdyksiä ja puutteita tämä maailma on kyllä täynnä, vaan eihän ne kiroillen parane.

He sopivat tämän asian sillä lailla, että antaa pojalle oppiakin, jos se on siihen taipuvainen ja sattuisi tilaisuutta olemaan. Loppusopimuksia kuulemaan he kutsuivat jo pojan itsensäkin. Itkujaan se alkoi keräillä, kun kuuli, että kotoa eroominen taitaa tulla kestämään pitemmän aikaa.

– Tokko minä saan käydäkään kotona? kysyi hän nyyhkyttäen.

– Saat toki ja minä käyn aina täällä, selitti äiti.

Takaisin palautuminen jäi aamuun, jolloin eno lähti pojan kanssa saattamaan hevosella enintä taivalta. Perille asti ei haluttanut enempi Anna Liisaa kuin saattomiestäkään, sillä se oli tiettyä, ettei vieraalla ollut mitään hupaisuutta odotettavissa, varsinkaan, kun kylmyys jo vanhastaan vallitsi. Eron lähetessä liikkui mielessä hajanaisia ajatuksia. Yksi noista monista kantamuksista oli nyt heitettävä pois, mikä tavallaan oli huojennusta, kun vaan olisi tietänyt, kuinka sille maailmassa tulee käymään.

– Ole sinä enollesi ja kaikille kuuliainen, varoitti Anna Liisa viimeksi. – Ja muista aina, mitä tullessa lupasit. Hyvästi sitten!

Saattomiehet kääntyivät paluumatkalle. Ristel oli kääntynyt syrjittäin katsomaan äitiään, joka myös katseli palautuvia, kunnes kärryt tien mutkassa menivät näkymättömiin.


Nyt, kun puutteinen vuosi ahdisti kaikkia, näki Malinen, että hänen rahansa menivät kuin kuumille kiville. Velkojat kyllä vähenivät, mutta kukapa sen tietää, milloinka ne loppuvat. Malinen itse sai asiat vielä pahemmaksi, kun päästi kuulumaan semmoisen puheen, ettei tästä talosta ole muilla saaliin sijaa, ennenkuin hän on ottanut päältä kaikki rahansa, jotka on velkoihin pannut. Silloin armollisimmatkin velkojat vilkastuivat. Siinä tuli kiire, kuka päältäottajaksi joutuu. Armoa ei annettu, eikä sitä taitanut muut paljon pyytääkään, kuin Anna Liisa, mutta hänen rukouksiaan ei kukaan kuunnellut.

Malisen perimyskirjat olivat vielä oikeuden vahvistusta saamassa, kun nimismiehen kello lauloi muiden saamisista. Kohta olivat kaikki tavarat herran kirjoissa. Koko talo oli kuin hävityksen pyörteessä. Aatu koetti kuljettaa eläimiä piiloon, mutta nimismies laittoi niitä etsimään. Yökaudet kuljeksi tarkastusmiehiä lähimökkien navetoissa, ja kun liikoja lehmiä löytyi, alkoivat he takaisin taluttaa. Kyllä siellä mökkien vaimot koettivat olla uskollisia, saadakseen jonkunkaan lehmän onnettomille säilytetyksi, mutta harvoinpa se onnistui.

Velallisia ja muita joukkoja oli kokoontunut nimismiehen kanssa Ahoniemeen toimittamaan ensimmäistä isompaa huutokauppaa. Malinen oli pakahtua vihasta.

– Mitä asiata vallesmannilla on tässä? kysyi hän äkäisesti.

– Huutokaupan pitoon minua on vaadittu, ilmoitti nimismies maltillisesti.

– Vaan minä en ole vallesmannia tänne kutsunut.

– Harvemmin minä saankin kutsuvieraana kulkea, mutta olen valmis poistumaan, jos rahoja tulee.

– Ei penniäkään!

– No sitten tavara rahaksi.

– Ei neulan saalista ole tässä muilla, ennenkuin minä olen saanut omani pois.

Nimismies tekeytyi juhlalliseksi ja kysyi:

– Onko isäntä Malisella sellaiset paperit, joilla voitte laillisesti näyttää toteen omistusoikeutenne?

– On minulla! vakuutti Malinen kiihtyneellä vihalla. Minun saaliini on suurempi, kuin näiden yhteensä, ja minä olen pannut puhtaat rahat, mutta mitäs nämä, s – – n peijuonit.

– Jos teillä ei ole sen tukevampia omistuspapereita, niin saatte pitää suunne kiinni ja puhua säädyllisesti, huomautti nimismies.

Malinen vain kiihtyi.

– Minun suutani ei ole vielä tähän päivään asti tukittuna, eikä, se ollen, tukita vieläkään! Minä, s – – a vie, en yhtä vallesmannin roistoa vielä tässä tingassa pokkaa, eikä myödä neulaakaan, ennenkuin minun kirjani joutuvat, tai jos myöt, niin rahat minulle, joka penni.

Nimismies jo suuttui ja seisoalleen nousten lausui:

– Se on nyt, Malinen, sillä lailla, että jos yhdenkään haukkumasanan vielä sanot minua vastaan, niin minä sakotan hyvästi, ja jos minä laittomasti menettelen, niin kysy oikeudelta. Vielä muistutan, ettei pidä tulla minua häiritsemään virkatoimissani, tai muuten käy pahasti.

Samassa lähti hän myyntiä aloittamaan.

Malinen pani todellakin suunsa kiinni ja vielä niin varmasti, ettei ostamallakaan olisi puhetta irtautunut. Tätä pikaista muutosta ei mahtanut sakon pelko vaikuttaa. Kasvoista näkyi paremmin se ajatus, että ihmiset ja koko maailma eivät ole sen arvoisia, että niille ansaitsisi sanaakaan sanoa. Aivoissa näytti ulkoapäin katsoen liikkuvan ankaria ajatuksia. Hän ei katsonut koko tavarain myyntiä. Sen verran lienee ohi kulkiessa sattunut korva kuulemaan, että huomasi tavarain ja eläinten menevän puolesta hinnasta, lieneekö kaikille tullut puoltakaan.

Joitakin aikeita liikkui Malisen mielessä, koska näkyi katselevan omia tavaroitaan ja laittelevan niitä saapusalle. Huutomiesten joukossa oli muutamia talonisäntiä Malisen kotikylästä. Typeryytensä tähden oli niistä joku, Laitinen nimeltään, vähimmin vihoittanut Malisen mieltä, niin että hän sen kutsui puheilleen kamariin ja kysyi:

– Otatko minut taloosi kortteeria?

Laitinen vähän ällistyi ja alkoi arvella:

– Mitä sillä kortteerilla? Eikös tässä ole...

– No elä niitä arvele, sano vaan suoraan otatko vai et.

– Niin no, kyllähän minä, vaan olisiko tuosta...

– Mitä tuosta...?

– Siltä emännältä kysyä.

– Kysy sitten. Vaan sovinko hevosessasi menemään?

– Niinkö se on...?

– Anna olla kyselemättä, sanohan sovinko?

– Sopiihan siinä.

– Niinpä ota tuosta rekeesi menemään tavaroita, kohta kai sitä lähtään.

– Eikö täältä joutane, myönsi Laitinen ja keräili syliinsä osoitetuita tavaroita.

Malinen meni keittiöön, jossa Anna Liisa oli ruuanlaiton toimessa, silmät punaisina itkusta. Entinen piika-Maija istui siellä hänen vieraanaan, ja se näkyi itkeneen yhtä paljon. Anna Liisa vavahti, kun katsahti isänsä kasvoihin, niin synkeät ne olivat. Synkeitä olivat hänen sanansakin.

– Kohta sitä ollaan kerjäläisiä kaikki, alkoi hän ja katsoi armottoman rautaisesti. – Tuntuuko nyt hyvältä, että sait minut kerjäläiseksi. Kerjäläisten ystävä olit alusta alkaen ja kun siitä yhdestä pääsin, tulit itkien ruikuttamaan tänne toisen kerjäläisen luokse, tähän h – – n pesään. Kyllä sinä tiesit sen vietävän jälet, vaan et sanonut, kun minusta piti saada samanlainen kerjäläinen. Lyhentänyt on muka velkojaan... En kuule ruikutuksiasi enää. Minä viimeinkin katoan roistojen syötävänä olemasta ja varokaa tulemasta silmieni eteen. Nämä ovat viimeiset sanani ja nyt minä lähden.

Aivan masentuneena kuunteli Anna Liisa tätä ankaraa syytöstä ja vielä isänsä ovessa mennessä sopersi hän sille rukouksen sanoja, mutta ei se kuunnellut enää. Hän juoksi vielä akkunasta katsomaan, onko isän uhkaus aivan totta, ja kyllä siinä ei näkynyt olevan epäilemistä. Kiirehtivän näkyi kyytimiestään ja luomatta ainoatakaan silmäystä uteliaasti tarkastelevaan joukkoon poistuvan kartanosta.

– Tässä maailmassa ei ole toista ihmistä, joka olisi pahemmin pettynyt kuin minä, alkoi hän matkalla purkaa ajatuksiaan Laitiselle. Ei minulla ollut kuin yksi lapsi, vaan se tuo riitti. Kenenkään ihmisen ei pitäisi ruveta lapsiaan opettamaan, ei minkään vertaa, siitä saa vain harmia. Ja auttamaan ei tinaisella tengallakaan, ennenkuin näkisi, että nyt ne ovat kerjäläisiä. Sitten jos leipäpalasta antaisi, vaan ei mitään muuta. Jos minä tein sen, että otin toisen emännän ja pysyin kotonani, niin talona olisin, mutta rupesin noita s – – n hylkyjä kuulemaan, niin saanenko penniäkään takaisin rahoistani, joita työnsin noiden hylkyjen asioihin. Mutta viimeiseen asti minä koetan ottaa.

Laitinen ohjasti hevostaan, eikä ymmärtänyt toverinsa asioista muuta kuin että maaton mies se mahtaa nyt jo olla, koska aikoo ruveta heille huonemieheksi.

Ja Malinen asettui huonemieheksi, eikä Laitisen emäntä ollut sitä vastaan, pelkäsihän alussa, että jos heidän lapsensa oppivat kiroilemaan. Se pelko oli kumminkin turha, sillä Malinen tajusi hyvin selvään, että hän asuu nyt toisen huoneessa, jossa ei muutenkaan haluttanut paljon puhua, vielä vähemmin puheitaan väkisanoilla vahvistella.

Hänen suurimpana toimenaan oli nyt rahainsa takaisin periminen Aatulta, jonka joukkoja kohtaan armo oli peräti loppunut. Mutta vähiin ne saaliit supistuivat. Toiset olivat viekkaampia ja Aatu taisi olla yhdessä tuumassa, niin että ne petollisilla valekaupoilla ja muilla keinoilla heittivät Malisen melkein osattomaksi maan hinnasta ja kaikista.