Kirottua työtä: V. luku

V. luku
Kirottua työtä
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Seppälän Aatu oli ostanut itselleen toisesta kylästä Ahoniemi nimisen talon ja luvannut siitä lopumma kymmenen tuhatta markkaa. Se jäi melkein kaikki velaksi, kun kotoa saatu perintösumma oli enempää kuin puolta pienempi ja siitäkin täytyi heittää kapineiden laittoon ja niiden tarpeiden varaksi, joita luonnollisesti tulee isännälle, joka on vielä emäntää vailla. Tätä Aatun maan-ostoa katsoi moni liian uskaliaaksi yritykseksi, mutta itse hän siinä näki monta houkuttelevaa etua. Ensinnäkin jo se tuntui miehuulliselta, että sai muuttaa omaan taloonsa toiseen kylään, jossa löytää uusia tuttavia noiden entisten sijaan, jotka jäivät mitättömän näköisinä vanhoille poroillensa käänteleimään. Eikä tämä talo ollutkaan ikävällä paikalla. Maantie kulki vieritse, ja naapureja kahden puolen, jopa niinkin arvokkaita, kuin kestikievari ja kylän kauppamies. Näitä lähinaapurejaan kutsui Aatu juomaan tuliaiskupit, ja mielellään ne tulivatkin. Näiltä naapureilta tiedusteli uusi haltija tarkemmin etupaikkoja sekä kyseli neuvoa, mitä tässä ensiksi rupeisi teettämään ja laittamaan.

– Istuimia on vähän, niitä saatte tilata minun kauttani, ne summissa teettäen tulee huokeiksi, ehdotteli kauppias paikalla, kun näki miten toiset saivat seisoallaan pöjästellä, vaikka kyllä hän itse oli istuimen ottanut.

– No, antaapa heitä sitten tulla pari tusinaa, sanoi Aatu rennosti.

– Ja minulla on toinen esitys, sanoi kievarin isäntä. – Emäntä taloon, tai talo tuleen.

Toiset vastustelivat, että ei nyt aivan niinkään, mutta toiset sanoivat sen olevan paikallaan, mitä kievari sanoi. Tämän viimeisen esityksen herättäjä oli saanut jo vähän hattuunsa, ja kun kuuli, että hänen esitystään kannatetaan, otti hän itse tuon asian käsiinsä ja tolkutti kymmeniä kertoja aivan samaa, aivan kuin se olisi ollut maailman viisain esitys ja hän itse viisain mies.

Näissä tuliaisissa oli ollut tuokin Aatun entinen puhemies. Sen kielsi Aatu yöksi kotiinsa ja alkoi esitellä uusia koetuksia. Se kuunteli asiata ja sanoi viimein:

– Vai niin, että vanhaa latua koetetaan uudestaan hiihtää. Et sinä muistele entisiä etkä työlästy.

– Ei tässä auta työlästyminen, sanoi Aatu.

– Entäs jos tapahtuisi sama pyöräys perillä kuin viimeinkin.

– Eih, sanoi Aatu raakamaisella ilolla. – Ne ovat nyt kuin siiville lyötyjä ja kiittävät kauppojaan, jos saavat tämänlaisia.

– Elä noin sano, kielteli puhemies.

– Hyväpä on sanoa, pöyhkeili Aatu. – On se korea nyt jo siksi mennyt alaspäin, ettei kannata ylpeillä.

– En minä sitä tarkoittanut, vaan että jos sinulla on todella rakkautta sitä kohtaan, niin elä panettele, mutta jos ei ole, niin ollaan menemättä.

Tämä puhemiehen vakava neuvo sai Aatun vähän hämille ja hän silmillään syrjään päin vilkkuen selitti:

– On minulla rakkautta, on, en minä sillä sano.

– Itsepähän tietänet, sanoi puhemies. – En minä ole mikään vannottaja, mutta se pitäisi aina muistaa, ettei väkisin vävyksi eikä ylen mielin ystäväksi.

– En minä nyt enää pyrikään heille vävyksi, se on aivan rakkautta kaikki, vakuutteli Aatu, tekeytyen iloiseksi.

– No, jos se lienee totta, niin saatan minä olla mukana, kävi miten kävi.

Päätös oli valmiina. Ja kun Aatu oli ostellut lisää eläimiä sekä muita tarpeellisimpia tavaroita, lähtivät he matkalle. Heidän tiensä vei taas Malilaan.

Kovasti pullisteli Malisen sisimmäisiä ruumiin osia, kun hän näki nämä entiset tuttavansa. Ei kumminkaan sattunut kiireellistä lankain ostoa. Hän koetteli taipua siihen, mitä oli edessä, aivan niinkuin metsästäjä ampumaan harakoita paremman puutteessa. Kävipä pistämässä vieraille kättä, mutta niin ilmeisen tylysti, ettei katsonutkaan, sattuuko käsi käteen vai ei. Sattui se kumminkin, ja kysäistyään »mitä kuuluu» meni vastakysymyksiä odottamatta kamariinsa.

Noloina jäivät vieraat istumaan tuvan penkille.

Sulhanen siinä töpeksi pahantuulen sylkiä ja kopisteli poroja piipustaan. Toinen oli kärsivällisempi ja lohdutteli hiljaa.

– Elä hätäile. Antaa asiain hautua, eikä olla tietävinäänkään.

Tuonne jos tännekin ennättivät he ajatella siinä istuessaan, ennenkuin saivat kutsun kamariin. Isäntä siellä joi kahvia yhtenä, mutta osoitti syrjäsilmäisillä katseilla ja nenäpielten liikkeillä tietävänsä, ketä vieraita he ovat ja mitä heistä ajatellaan. Puhemies alkoi rupatella maailman asioista ja oli hyvin tyytyväinen, kunhan talon mies edes kuunteli. Hyvin varovasti hän otti viimein puheeksi Aatun talon-oston, johon tämä itsekin saattoi aina yhtyä, kun oli tarvis tarkempia tietoja. Sen verran Malinen otti osaa tähän puheeseen, että moitti maan olevan huonossa kunnossa, joka jo oli vierasten mielestä iso asia.

– Onhan se ollut huonoilla haltijoilla, myönnytti puhemies. – Mutta kyllä Ahoniemi on hyvä paikka, kun sen laittaa kuntoon. Se siinä on suurin haitta, ettei ole vielä kaikkia, mitä talossa tarvitaan. Yksinäisen miehen talonpito se on puolta vailla. Eikös ole?

Kysymys oli tarkoitettu Maliselle, mutta tämä käänsi vaan päätänsä.

– Se on suuri puute, pitkitti puhuja. – Ja jos isäntä ei ottaisi pahastuakseen, olisi minun ilmoitettava, että me ollaan sitä varten liikkeessä, että jospa tuo haitta saataisiin poistetuksi. Eli kiertelemättä puhuen, tämä Aatu tahtoi minua aluksi ilmoittamaan teille, että hän pyytäisi tytärtänne itselleen. Semmoinen asia.

– Niinpä kuuluu olevan, sanoi Malinen ja oikaisihen suoremmaksi. – Pitäisikö siihen minun jotain sanoa.

– Sitä tässä toivottaisiin.

– No, minä sanon. Asia on semmoinen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Minä olen tehnyt, mitä olen osannut, ja yhtä hyvin on sillä lailla käynyt. Tästä puoleen en välitä mitään. Olkoon oma tahto. Muuta minä en siihen osaa.

Niillä puheilla hän erosi ja meni heinään.

Vieraille jäi isännätön talo. Heillä oli nyt mielestään jonkinmoista lupaa ja alkoivat rehellisesti ilmoitella Anna Liisalle asiataan, mutta sepä ei ollut niinkään hätäinen. Suoraan tunnusti se huonoutensa ja neuvoi paikalla menemään pois.

– Joka minut ottaisi, selitti Anna Liisa, saattaisi se kaiken ikänsä kantaa katkerata mieltä, että on tällaisen ottanut, ja sen vuoksi on parasta etsiä sellainen, jolla on entinen elämä puhdas.

– No, minä en kanna katkerata mieltä, vakuutti Aatu.

– Ei pitäisi mennä lupaamaan, sanoi Anna Liisa. – Ne lupaukset pian unohtuu.

– Sano sitten, jos unohtuu, mutta se on totta, että minä en muistele, mikä kerran on mennyt, sanoi Aatu yhäkin.

– Lopetetaan lyhyeen, eläkä puhu enää minulle.

– Jako et huoli kihloja?

– En.

– Ota ilman suotta.

– En suottakaan.

– No ota nyt ja anna sitten pois, jos ei mieli rupea muuttumaan.

– En ota, eikä niiden arvo ylene minun muassani olemalla, menevät vaan, etteivät kelpaa sitten kellekään.

– Ei tarjotakaan muille, keksi sulhanen keinon.

– Elä kiusaa tyhjän tautta minua enää, sanoi Anna Liisa.

Nämä esteet ja huonouden valitukset olivat vain sulhaselle yllytyksenä yhä enempiin lupauksiin. Yksinään kun ei saanut sen enempää aikaan, täytyi noutaa puhemies avuksi. Tämä puhui pitkältä siitä, että eihän yksi erehdys vie ihmistä niin pilalle, ettei vasta maailmassa saattaisi olla niinkuin muutkin. Anna Liisa alkoi vähän suostua, mutta sillä välipuheella, että kihlat täytyy kelvata takaisin, milloin hän tarjoo. Puhemies meni siitä takaukseen, ja isännän heinästätuloille oli Anna Liisa laillaan kihloissa. Tieto siitä teki Maliseen samanlaisen vaikutuksen, kuin kirpun puraisu, joka on ensin työlästyttävästi juoksennellut pohjetta pitkin.

Sulhasten mentyä ei kuulunut asiasta mitään puhetta. Malinen itse kantoi tyytymätöntä naamaa ja näytti ajattelevan. Häntä ei ollut hyvä mennä häiritsemään. Emäntä ja Anna Liisa odottivat purkausta. Monta viikkoa se kesti hautua, kuin pahantapainen tervauuni, ja olisiko vieläkään valmistunut, jos ei sattunut ilmestymään vanhaa hapatusta avuksi. Emäntä sen sai taas kuulla ensiksi.

– Se h – – n retkale, se Aapeli, kuuluu nyt asettuneen tälle kylälle olemaan.

– Vai tänne se on asettunut.

Emäntä näki miehensä kasvoista, että vielä sitä sanomista on, näytti vaan pitävän ajatella, sanoisiko vai eikö sanoisi. Asia pakotti.

– Vieläkö sillä Anna Liisalla on ne Ahoniemeläisen kihlat?

– Eikö ne vielä liene, vaikka onhan se taitanut laitella sanoja, että kävisi hakemassa pois.

– Mitä p – – a se on niistä ensin ottanut?

– Sitähän minäkin sanoin, vaan kun ne olivat heittäneet puoliväkisin.

– Niinpä menköön sitten, kun on ottanut ja menköön heti, kivahti Malinen tulisesti.

– Ei tuota toki pakoteta, raukkaa, houkutteli emäntä. – Annetaan olla kotona, jos ei itsemieleistään tule.

– Niin, niin, annetaan olla kotona ja itsensä valita, syttyi Malinen. – Jo tuo nähtiin, mitenkä se valitsee. Eikö tuo liene vaanimassa se entinen s – – a, mitäs muuta varten se on tänne tullut. Hyvä siitä taas tulee, kunhan annetaan valita mieleistään.

Hänen äänensä vapisi vihasta ja silmien katse pyöri ympäri huonetta.

– Ajattelehan nyt oikein, eläkä noin tuomitse, rauhoitteli emäntä. – Elä toki luule, että Anna Liisa uudestaan tekisi saman rikoksen. Onhan se siksi paljon jo tätäkin surrut ja huolinut.

– Sinäkö siitä menet takaukseen? Uskallatko mennä takuuseen? Sanopa, uskallatko?

– Voi kun sinä tuolla tavalla, vaikeroi emäntä.

– Siinäpä nyt on, etpä uskalla. Sillä väellään tynnörin kirppuja paimentaa, kuin yhden tytön. Menköön vaan mitä pikemmin sinne Ahoniemeen, jos se ottaa.

– Aivanko todella sinä sallit Aatulle mennä, vaikka olet sitä tähän asti vihannut.

– Sano sinä, ketä tässä vielä osaa rakastaa. Niistä näkyy saavan saman palkan kumpaisestakin, rakasti tai vihasi. Sen minä olen vaan päättänyt, että toista kertaa ei saa kuulua minun kartanossani isättömän lapsen itkua. Varokoon sitä ja menköön mihin on aikomus ollut.

– Tuleneeko tuosta taloa, huomautti emäntä.

– Auttaa heitä minkä jaksaa. Toista kertaa en paimenna, ja se päätös pitää. Saat sanoa, että valmistautuu sinne jo tämän talven aikana menemään.

Äänettömyys oli emännän lupaus, ja hän poistui surumielisenä toisiin huoneisiin. Anna Liisa oli kuullut isänsä kiivaan puheen ja käynyt sitä oven takana kuuntelemassa. Emäntä oli sitä arvannut ja nyt yhteen tultua kysyi:

– Sinäkö siellä kävit oven takana?

– Seisoin minä siinä vähän.

– Kuulitko mitään?

– Kuulin...

Hän katsoi lattiaan, vesikeitteet kierrellen silmiä. Vähän aikaa oli äänettömyyttä. Äiti viimein virkkoi:

– Se on tullut niin epäluuloiseksi, vaan kyllä se siitä ehkä muuttuu, kunhan käyttäydyt nuhteettomasti.

Vesikeitteet olivat valmistuneet. Kyyneleitä esiliinaan pusertaen hän sanoi:

– Onhan sillä isällä syytä luullakin.

Tämä oli päätösitku noudattaa isän tahtoa ja varjella häntä siitä, ettei kuulu isättömän lapsen itkua. Uhkamielisyys pyrki toveriksi tässä isän tahtoon taipumisessa.

Aatu tuli jo siihen luuloon, ettei hän sittenkään saanut Anna Liisaa, vaikka oli niin uskonut. Kun myöntymys nyt viimeinkin tuli, oli se vähän käsittämätöntä Aatulle, ja hän tahtoi että asia päätettäisiin kiireellä. Malinen sanoi sallivansa, vaikka menisi vielä kiireemmin, ja silloin alkoikin asiat joutua. Kuulutuksen ja häiden väliä ei ollut päälle kuukauden. Tällainen kiire ei ole talonpoikaisten kesken tavallista, ja jos niin tapahtui, alettiin asialle hakea muita syitä. Kylän ämmät, joille oli tehty ilmeinen vääryys lyhentämällä kielen pieksuaikaa näin lyhyeksi, koettivat nyt korvata sitä ja tekivät varmoja päätöksiä, että Anna Liisan täytyi pukkautua miehelään näin kiireesti. Kummako se, kun on jo ennenkin! Mutta tällä kertaa ämmät erehtyivät.

Aatu piti häät rikasten tavalla ja vieraat osoittivat ystävällisyyttään kokoontumalla kaikilta kutsuntahaaroilta. Malinen ei kotonaan laittanut lähtiäisiä sanottavasti. Hän epäili, että jos sinne vieraita kutsuisi, muistuisi niiden mieleen yhtä ja toista Anna Liisasta. Arkana hän täälläkin vävynsä kotona katseli vierasten kasvoja pitojen alkupuolella, mutta vakaantui vähitellen siinä ajatuksessa, ettei ne sitä muistele. Paino hänen mieleltään keveni, niin että saattoi toisten isäntäin kanssa maistella ja rupatellakin. Mielihyvällä hän katseli, kun vieraat juhlallisesti nostivat hänen tyttärensä emännäksi. Ei mitään erotusta siitä kunniasta, mikä tavallisesti muillekin annetaan. Vieläpä koetti kylän kauppamies pitää puhettakin, aivan kuin ylhäisten häissä, mutta pahaksi onneksi rupesi siihen puuhaan niin kovin myöhään, että kieli ja sääret olivat ennättäneet pehmitä liiaksi. Puoli kymmentä kertaa hän lykkäsi kieleltään »arvoisat» sanan päätä ulos, mutta se palautui aina puolitiestä takaisin. Puheenpito loppui siihen ja puhuja painui penkille.

Häiden vietto oli Anna Liisan mieltä paljon virkistänyt. Niiden loputtua seurasi tavalliset taloustyöt, joissa alkavalle on paljon ajattelemista. Kotona sai olla äidin varassa, nyt pitäisi antaa neuvoja toisillekin. Monesti meni »käsi päähän», kuten sanotaan, kun puuttui vielä niin paljon talossa tarvittavia kapineita. Milloin huusivat joukot mitäkin puutetta. Ei ollut ammetta, missä vettä säilyttää lehmille, ei ämpäriä, millä veisi eteen. Jos oli liinoja, ei ollut millä niitä puhdisti, jos oli lihoja, niin ei ollut mihin niitä suolasi. Jos tarvitsi luoda lantaa tai heiniä, niin ei ollut työaseita kuin suku kutakin ja nekin varsia vailla. Aatu itse ei voinut auttaa pienimmästäkään puutteesta. Hän, lyhyesti sanoen, oli niin jälellä tekotaidossa, ettei osannut kuin hätänäpin puun poikki leikata ja huonosti halkaista. Se ominaisuus hänellä kumminkin oli, että saatuaan jonkun puutteen päähänsä teetti muilla, eikä tahtonut osata helpottaakaan. Jos haettiin mies tekemään ämpäriä ja loukkuja, niin niitä piti tehdä niin suunnattomasti, kuin jos koko talo olisi ollut täytettävä ämpäreillä ja loukuilla. Sama oli rautakalujen laita, ja niistä ei tahtonut työ loppua, kun niitä ei täysijärkiset ruvenneet liikuttelemaan pienentämättä. Jos Anna Liisa tai tekijät panivat vastaan tätä teettötapaa, sanoi siihen Aatu, että antaa vaan tulla kestäviä ja niin etteivät lopu huomenna. Tällä tavalla tuli olemaan alituiset »mestarit», joille meni palkoiksi paljon rahaa, mutta aina sitä oli.

Aika-ajoin kävi Malinen vävynsä kotona kylässä ja tarkasteli työaloja, mitä täällä puuhataan. Harvoin hän pääsi tyytymättömälle mielelle, sillä vävypojan rysäyttelemällä teettämät työt näyttivät edistyksen askeleilta. Aatulla näet oli kaikilla aloilla samat ohjelmat. Peltoa kun rupesi teettämään, niin sitä tuli tynnörien aloja, olkoonpa makua panna jos tahansa. Ojat olivat siihen aikaan muillekin tuntemattomia.

Malinen jo mielessään kehasteli, ettei hänen tyttärensä ole joutunut niinkään huonoon naimiseen, kuin ovat mahtaneet luulla joutuvan tuon rikoksen takia. Talo näkyy rupeavan kohenemaan ja autetaan miestä, jos näyttää tarvitsevan; on tuskan vara. Sen saavat nähdä, että hänen tyttärensä seisoo vielä samalla rapulla, jolla muutkin kunnialliset ihmiset.

– Teetähän työtä ja pidä talo hyvässä kunnossa, niin ehkäpä tässä mennään, sanoi hän jo kerran Aatulle hyvällä tuulella ollessa.

Hän oli innoissaan, kuin purjehtija, joka on aluksensa saanut erilleen rantakivien suututtavista solista ja nyt purjeita levitellen antaa käskyjä toverilleen, että anna mennä, niin jäävät kaiketi vastukset jälelle.

Malisen kehoitettava ymmärsi kehoituksen omalla tavallaan ja levitti purjeensa joka kulmalle, huolimatta siitä, että tätä tapaa sanotaankin vaaralliseksi. Hän otti velkaa jokaiselta rahamieheltä.

– Antaa tämän asian olla huutelematta, selitti hän jokaiselle erikseen. Siitä mahtaisi vaan appiukko ruveta luulemaan liikoja, eikä näitä niin paljoa ole, niin että kyllä ne tukkeutuvat, jos ei nyt aivan niin heti sattuisi, mutta kumminkin.

Jokainen arvasi, missä tämä velan tukon toivo oli, ja kun tiesivät, ettei sieltä aivan tyhjää tarvitse toivoakaan, seurasivat Aatun neuvoa ja olivat saaliistaan hiljaa. Vieraatmiehet ne olivat pahempiakin puhumaan, mutta Aatupa opetteli itse kirjoittaa töröstelemään nimensä ja laittoi nimimerkkipainimen, jolla vahvisti asian todellisuuden, ja silloinpa ei vierastenmiesten ilmoittelemisesta ollut pelkoa. Tämän hän huomasi varsin soveliaaksi tavaksi tuossakin, kun tuli vuosien päästä antaa pienempiä kirjoja koroista. Se oli niin helppo ja sukkela keino. Sai huoletta käyttää talon tulot muihin tarpeisiin. Kerkiäähän ne velat maksaa sitten, kun appiukko kuolee.

Aatu oli ollut kaiken ikänsä taipuvainen ryyppypuuhiin, mutta nyt isäntänä ollessaan koetti sitä salata, varsinkin kotijoukolta. Hyvin salaa se sitä juontiaan harjoitti, niin ettei Anna Liisakaan siitä isosti tietänyt ensimmäisinä vuosinaan. Ajan ollen hän jo tuli pölinässä kotiinsakin ja asettui äänetönnä istua tollottamaan penkille. Jos Anna Liisa tutkaeli mitä hyvänsä, niin ei halaistua sanaa tullut vastaukseksi. Sai siinä Aatu kuulla kysymyksiä kaikenlaisia, semmoisia kuin kielen pudottamisesta ja muista, joissa vaimoväki on varsin taitava. Kun kysymykset ajan ollen tulivat pisteliäämmiksi, sai kyselijä nähdä, että on sillä korvat ja vähän muitakin jäseniä, koska pääsi uudestaan taipaleelle, ja jos meni käsivoimalla estämään, niin sai käsivoimalla eron.

Näiden sattumain perästä alkoi Anna Liisalta löytyä enempikin, sillä hän oli jo vuosia ollut irti toisten pakottavan vallan alta. Oma arvo oli noussut, vaikka sen kasvua elämän keväiset raesateet olivatkin nyyristyttäneet. Tuo mies, johon hän oli yhdistettynä, ei ollut koskaan miellyttänyt, ja nyt se sen lisäksi näytti halvalta juopottelijapöllöltä, jolle saattoi sanoa kaunistelemattomia sanoja.

– Jos vaan sinä, tollake, et pysy kotona ja herkeä kulkemasta juomassa, niin katso!

– Mene siitä pois, sanoi tollake, – kun kuuli niin tivakoita ääniä.

– Kyllä minä menen ja ilmoitan sinun juontisi isälle, niin se sinut opettaa, uhkaili Anna Liisa.

– Sano vaan, sano, sano, juokse paikalla sanomaan, turisi juopunut ja mennä toikkaroi pakosalle, useimmin kylään tai toisiin huoneisiin.

Aatu oli jo tullut näkemään, ettei hänen juontinsa enää ole salassa, ja saattoi antaa mennä useita päiviä juomatiellä. Anna Liisa laittoi kasakoita noutamaan kotiin, mutta eihän sinne moni tahtonut lähteä, sillä haettava niille juonitteli ja tuli siitä juonta haettajallekin. Kun asia näin yhä paheni, rupesi Anna Liisa todella ajattelemaan, että hän sanoo isälleen tuosta Aatun alituisesta juonnista. Muut sille eivät oikein ilmoita, eikä se niitä uskokaan. Mutta kun päätti lähteä ilmoittamaan, muistui samassa mieleen ilmoituksen seuraukset ja miten katkerat sanat se sama oli lausunut, jolta nyt oli apua haettava. Nuo kiroukset uudistuisivat, ja ne mahtaisivat tulla miehisten miesten välillä kauheiksi. Ei taida tulla hyvää siitäkään. Elämä vaan muuttuisi kahta pahemmaksi, ja hän itse tulisi miehensä vihoihin. Parempi taitaisi olla, ettei isä pääsisi tietoon, jospa sen ehkä saisi muuten.

Anna Liisa turvautui toiseen hakijaan, omaan Ristel poikaansa, joka oli jo lopumma kymmenvuotinen. Hän toivoi että jos Aatua rupeisi hävettämään, kun oma lapsi näkee noilla retkillä tuollaisena, ja jospa siitä taipuisi paremmin olemaan kotona. Mielellään saikin poika isänsä ensimmältä tulemaan kotiin, mutta ei sekään keino pitkältä vetänyt.

– Mikä sinä olet minun alituinen perästä-ajattajani joka askeleella, alkoi se iltasillakin jurrittaa ja äkäytyi yökaudeksi istumaan. – Enkö minä saa kylässä olla en yhtään. Istuinhan minä sielläkin Malilan tuvan penkillä, vaan olisin minä siitä lähtenyt, kun olisin aikani istunut. Kyllä niitä lapsen tehneitä akkoja olisi löytynyt jos mistä.

– Rupea nyt hyvä Aatu nukkumaan, houkutteli Anna Liisa. Sinähän lupasit olla muistelematta minun entisiä vikojani, ja nyt kuitenkin olet viime aikoina ruvennut niistä päissäsi puhumaan. Etkö sinä mene omaantuntoosi ja ajattele, mille jälelle tässä joudutaan, jos juontia yhä jatkat? Etkö muista mitenkä monasti lupasit olla juomatta ja muistelematta minun rikoksiani?

Se oli melkein sama, jos olisi puhunut puulle, ei se kuunnellut, laski vain omaa junnataan.

– Ensi kerralla mentiin minua halpaa pakoon, silloin oli vielä renki parempi. Toisella kertaa minä näinikään istuin, ei mentynä pakoon, vaikka olisihan sitä silloin päässyt lapsen itkulta, kuolluthan se oli. Minä istuin näinikään kuin nyt tässä. Minä olin parempi, kun kutsuttiin viimein kamariin. Nyt olen taas halpa ja huono, no minä istun niinkuin halpa ja huono, näinikään kuin siellä silloin, kun olin huono. Saanenko tässä istua, ei minun kylässä annettuna istua. En minä tässä paljon tilaa ota, annettaneenko minun tässä olla. Kuinka kauan tässä annetaan istua, annetaanko niin kauan, kuin silloin, kun ei enää mentynä pakoon?

Anna Liisa houkutteli niin paljon kuin osasi ja itkikin, mutta siitä ei tullut mitään apua. Se kun oli kerran saanut päähänsä tuon istumisen ja siitä juonittelemisen, niin sitä kesti tuntimääriksi, siksi että siihen aloilleen nukkui.