Kirottua työtä: IV. luku
| III. luku | IV. luku Kirottua työtä Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
V. luku |
– Enpä minä olisi uskonut, että siellä on niin vantera talo, kertoi Malinen emännällensä kotiin tultua.
Muu väki oli jo käynyt levolle ja he istuivat kahden kamarissa.
– Vai isolta näytti talo, sanoi emäntä. – Mitenkähän se Anna Liisa siihen mieltyi?
– En minä ole häneltä kysynyt, vaan niin tuon luulisi. Mistäpä heitä sen parempia osasi tulla. Mutta saat sinä kysellä sen mieltä, että eihän tuo katsone ylen sitä tarjousta. En minä muuten sitä osaa luulla kuin että mikä kiire sillä lienee ollut sieltä kotiin. Ota sinä siitä selvä ja houkuttele hyvillä puheilla, ei tuota kehtaisi ruveta suoraan pakottamaan.
Näitä neuvoja antaessa tekivät Malisen sieraimet tyytymättömiä liikkeitä. Emäntä lupasi aivan ensi päivinä ottaa selvän asiasta. Muutamia päiviä oli Malinen huoletta, mutta sitten jo kysyi:
– Johan olet puhutellut Anna Liisaa, mitä se sanoo siitä?
– Kyllä minä puhuttelin, ei tuo sano paljon mitään. Itkemään rupesi, kun yhä enemmän kyselin. Lieneekö tuo oikein tervekään, jos tuo sitä pelännee.
– Kuka hänet tiesi, mikähän lienee, tuskaili Malinen. – Mikä sen nyt olisi kituliaaksi tehnyt, ja pienet kipeydet ne nyt ei kuulu mihinkään. Minä vaan luulen, että siitä on ikävätä sinne vieraalle puolelle meno. Jos se sitä pelkää, niin selitä hänelle, että ei sinne ole pakko mennä, tulkoon se tänne. En minä itse kohta kumminkaan jaksa tuolla työväen perässä juoksennella. Puhuhan aivan tällä tavalla, niin sittenhän on ihme, ettei suostu.
– Niin tuon luulisi. Minä koetan puhua, lupasi emäntä.
Malinen jäi taas odottamaan, sillä hänellä oli tuo omituinen häveliäisyyden tunne, jota tavallisesti on useilla vanhemmilla jonkun verran, ettei näet tee mieli puhua oman lapsensa kanssa sen naimisesta, varsinkin kun se on vielä alulla. Tässä kohden täytyi äidin olla tunteilleen armottomampi ja toimittaa sovintotuomarin ja postin virkaa tytön ja isän välillä. Tätä toista väliaikaa antoi Malinen kulua pitemmältä, että ennättää parata, jos se on vähän kipeä, ja että tuosta mieheläänmenosta ennättäisi johonkin selvyyteen tulla.
Oli keskipäivä, kun hän tuli työpaikkoja katselemasta kamariin, jossa emäntä oli yksinään. Tuolla kävellessä oli vävyn-oton ajatukset tulleet mieleen ja siksi hän kysyi:
– Tokko siitä Anna Liisan asiasta tulee sen selvempää? Jo tuon nyt tietänet.
Emäntä istui allapäin ja syvään huoaten sanoi:
– Jo tiedän.
– Vai jo viimeinkin. Itkuako vaan ... ja mitäs sinäkin siinä vesittelet?
Hän katseli jo terävästi.
Emännän silmistä vierähti useita pidätetyitä kyyneliä, kun hän sanoi:
– Voi tokiinsa. Kyllä meillä on asiata vesittelemiseen.
Samassa Malinen kavahti pystyksi, kuin jos olisi ollut lentoon lähtö, puuttui vain varmaa tietoa mitä suuntaa kohti.
– Mitä asiata?! Sano!
– Anna Liisan asiat ovat huonosti.
– Mitenkä huonosti? Sano!
– Kyllä minä sanon, mutta sinun pitää luvata, että maltitset luontoasi.
– No nyt... Hän kirosi karvaasti lupaukseksi.
– Anna Liisa on langennut, tuottanut itselleen ja meille ikuiset häpeät, selitti emäntä aivan murtuneena.
– Tiedätkö varmaan?
– Kyllä se on varmaa.
– No mitenkä se voipi olla niin varmaa. Eihän ne ole tuskin tunteneetkaan toisiansa sitä ennen kuin täällä kävi, ja eihän siitä ole kovin pitkää aikaa. Ja onhan niitä pidetty silmällä.
– Sinulla on väärä luulo, sanoi emäntä. Se on tapahtunut ennen...
– Ennenkö?!! kiljaisi Malinen ja näytti kuin olisi syttynyt tuleen.
– Ennen, kuukausia ennen, selitti emäntä.
– Kenen kanssa?!
– Renki-Aapelin kanssa, luulen...
Nyt kirosi Malinen niin että kohona keikahti. Hän kirosi uudestaankin ja liikkui lattialla kuin pyörryksissä.
– Nyt minä vasta ymmärrän, mikä tässä on ollunna, terjui hän.
Samassa johtui mieleen toinenkin puoli asiasta.
– Ja semmoista minä käytin oikeiden ihmisten kotona syynillä.
Hän pyörähti niin tulisesti, kuin olisi tärkeä asia unohtunut.
– Missä Anna Liisa?
Emäntä oli miehensä kiivaudesta hätääntyneenä, kyyristynyt sängyn päälle istumaan ja yritti siitä lähteä hakemaan, mutta toinen ennätti ennen. Anna Liisa oli tuvassa, mutta onneksi ei siellä ollut muita.
– Käy kamariin!
Isänsä vihasta mustuneista kasvoista näki Anna Liisa, mikä on tietona. Hän hämmästyi puolitietoiseksi ja käveli kamariin, jonne isän käsi vielä selästä ohjasi. Tätä hetkeä ajatellessa oli hän viikkoja ennen yksinäisyydessä itkenyt ja vapissut. Nyt se oli joutunut.
– Sinä kirottu lapsi! oli ensimmäiset sanat Anna Liisalle, kun hän vapisten asettui nurkkaan seisomaan. – Mitenkä kuulut sinä itsesi käyttäneen? Ja näenhän minä, kun ymmärrän katsoa, vaan eihän tuota toki osaa ajatellakaan tuommoista. Mitenkä? Sano!
Anna Liisa tyrehtyi itkusta.
– Eikö sinulla ole suuta vai...
Silmistä välähti kaksinkertainen viha ja silmäluomet sekä sormet liikkuivat aivan kuin sen, joka pidättelee itseänsä repimästä kappaleiksi edessään seisovata. Anna Liisa sen huomasi ja hänen täytyi saada jotain sanotuksi.
– Armahtakaa, rakas isä.
– Vai olen minä rakas ja vielä isä. Siinä on sitten lapsi, joka tuottaa vanhemmilleen iloa... Lopeta paikalla tuo turskumisesi ja selitä suoraan, mitenkä sitä yhteyttä alettiin ja oltiin. Tokko kuuluu sana? Milloinka se alkoi? Sano suoraan, tai jos valehtelet, niin minä kylvetän, että täysinesi loput tuohon paikalle!
– Kesällä, sanoi Anna Liisa, koettaen painaa itkua kurkkuunsa.
– Vai jo kesällä! No mitenkä te, sen lahjat, saitte puhua ja minä en kertaakaan tavannut teitä, sen vietäviä, yhdessä. Mitenkä?
– Ei me ole puhuttu paljoa.
– Valehtelehan s – – a.
– Kirjoitettiin ... ehättäytyi Anna Liisa selittämään pelosta.
– Kas sitä minä kuulen! huudahti Malinen. Sen hyvän minä sain siitä, kun opetin ensin semmoisella vaivalla. Niin se oikea lapsi tekee! Lieneekö kukaan tässä maailmassa sen kirotumpaa työtä tehnyt kuin minä siinä tein. Se työ oli kirottua ja olkoon kanssa kirottua! Mutta mikäs ne kirjeet varjeli, ettei niistä joutunut yhtään minun näppiini?
– Ne olivat ... puolanpohjallisen näköisiä ... torvia.
– No itse kuuden tuhannen vanha p – – e niillä on ollut koulumestarina! Etkö sinä ajatellut, mitä minä sanon semmoisesta?
– En...
– Hm ... vai et. No totta niitä on pitänyt olla yhtymäpaikkojakin, ei se ole tullut paljaalla kirjoittamisella. Sano suoraan missä?
Anna Liisa ei ollut kuolemakseen ajatellut, että ne pitää vielä näin peittelemättä kaikki ilmoittaa, ja siksipä oli alkaminen vaikeata.
– Onko ne muistelemisessa, ärjäisi Malinen tulisesti.
– Tuolla hakavesakossa ja...
– Kerro yksi kerrallaan, pysäytti Malinen. – Milloinka siellä hakavesakossa?
– Silloin kun oltiin nuotalla.
– Milloinka sinä olet ollut nuotalla?
– Silloin kesällä, kun te otitte minut tarpomaan.
– Niin, silloinko kerran? Mutta olinhan minä mukana. Etköhän s – – a...
– Te laitoitte minut kotiin tulemaan, kun päästiin rantaan.
– No, etkös sinä tullut suoraan kotiin?
– En, kun...
– Etkös sinä tullut suoraan kotiin, vaikka minä hyvinäni laitan muka lepäämään. Ja sinä et mennyt.
Anna Liisan täytyi uudistaa vastaus.
– Vai et sinä helvetin luiru tullut paikalla kotiin, vaan menit sinne maleksimaan. Mistä se toinen, s – – a, osasi sinne tulla?
– Sehän se kirjoitti tuohikäpryyn ja neuvoi.
– Ja sinä, sen vietävä, tottelit. Kyllä minä nyt jo muistan. Se helvetin retkale aikoi mennä haravan piipuita katselemaan. Voi, voi, voi, elävä, kuuden tuhannen vanha p – – e, jos minä arvasin tuon silloin!!
Malinen ei enää kaivannut uusia esimerkkejä, hän oli jo haljeta kiukusta tämänkin yhden kuultuansa.
Emäntä oli koko ajan istunut huolekkaana kuuntelemassa tätä kohtausta, jonka hän arvasi tulevan tämmöiseksi, ja oli siinä pelossa pitänyt muutamia päiviä tietonsa ilmoittamatta. Kun Anna Liisan selityksen perästä Malinen syttyi raivoon, näytti emännästä välttämättömältä mennä sen korvaan jotain tärkeätä asiata selittämään.
– Elä tule sopattelemaan minulle, oli kuuluva ja vihainen vastaus. – Siinä taitaisi vahinko tulla, syntyipä tuo milloin hyvänsä.
Sydän ei taitanut kumminkaan olla aivan niin raaka kuin suu, koska vihan purkaus kääntyi toiseen.
– Mikä ne sinultakin silmät pimitti, ettet huomannut, vaikka olet kotona alituistaan?
– Se sama, mikä sinultakin, että kun ei osaa pelätäkään tuommoista, sanoi emäntä. – Kyllähän minäkin nyt jälestäpäin huomaan, että mitä ne kylpemättömyydet ja muut kipeydet olivat, mutta mikä niitä silloin arvasi.
Malisessa heräsi äskeinen muisto, joka pakotti uudestaan kääntymään Anna Liisaan.
– Mitä sinä siinä vielä ruojastelit, kun läksit sinne syynille. Ilkeääkö niitä kihlojakaan laittaa takaisin, kun on kerran olleet tuommoisen ihmisen käsissä. Anna nyt minun ilmoinen ikäni hävetä sitä, kun tuollaista ihmistä kuljetin kunniallisten ihmisten luona. Luulitko sinä, että tämä häpeä on vähän minulle, kun tahdoit sillä vielä lisätä!
– Voi, enhän minä uskaltanut teille ilmoittaa, minua niin peloitti.
– Kummasti sinua silloin peloitti, vaan eipähän ennen... Ja nyt saat tästä lähtien asua saunassa. Semmoinen ihminen ei tarvitse kamaria... Ja sieltä minä...
Samassa hän meni Anna Liisan kamariin ja kohta kuului rumaus, kun Aapelin kaappi sai kyytinsä ulos. Vihakädellä hän sitä kouristeli ja paiskiloi, ikäänkuin se olisi ollut joku syyllinen ja kuin siihen olisi koskenut.
– Missä ne sen ruojan vaatteet on, nekin minä laitan samaa tietä ja menköön itse perästä jo tänä päivänä, luki hän lakia, kun oli tullut kaappia kyydistä.
Emäntä selitti, että piika-Maija se ne tietää.
– Käske sinä sen kantaa joka riepu tuonne kartanolle, se ei saa jalallaan astua minun huoneisiini.
Anna Liisa oli lähtenyt kamarista ulos.
– Mihin sinä menet? kysyi siltä Malinen kiivaasti.
Itku sotki vastauksen. Äiti, peläten lisäkiivastumista, joutui avuksi.
– Minnekäs sinä käskit menemään?
– Eeeh, s – – a, on se nyt nöyrä, murisi hän ja lisäsi kovasti: Ole menemättä sinne saunaan. Mene tupaan ja pysy siellä!
Anna Liisa kääntyi ja meni tupaan. Itse jäi hän kartanolle odottamaan renkien tuloa metsästä. Syytön sattui ajamaan vähää ennen. Se katseli kummastellen kartanolla olevaa kaappia ja vaatekasaa.
– Aja se hevonen tänne, eläkä siinä töllistele! kiljaisi Malinen. Lyö rekeen tuosta kaikki ja odota siksi, kun se toinen, p – – e, tulee.
Tämä toinen hyväniminen tuli aivan kohta ja näkyi heti ymmärtävän asian. Selin koetteli pyöritellä hevosta riisuessaan.
– Heitä se hevonen siihen, ärjäisi Malinen. Tuossa on kyyti valmissa. Istu paikalla rekeen ja varo, s – – a, ettet astu jalkaasi minun talooni. Paikalla! Kuuletko, sen vietävä!... Kyyditse miten pitkältä hyvänsä, kunhan tänä iltana joudut takaisin. Ala ajaa!
Sanattomina liikkuivat rengit kuin koneet isäntänsä käsissä. Kuskiksi määrätty hotaisi hevosta, josta näin työstä tultua oli matkanteko vastahakoista. Aapeli istuutui reen kantapuolelle, ja vesikarpalot taisivat vierähtää kasvoille, kun reki oli menossa solasta näkymättömiin.
Malinen riisui Aapelilta jääneen hevosen, vei talliin ja pani sille heiniä eteen. Sieltä hän tuli tupaan, mutta lähti kohta pois puhumatta mitään. Mennessään hän katsoa vilkaisi Anna Liisaan, joka silmät punaisina istui karsinanurkassa ja, joutilaisuuden pelossa, sutusteli jotain vaatetta käsissään. Muutaman neljännestunnin kuluttua tuli Malinen tupaan takaisin ja sanoi:
– Itkullako sinä aiot ruveta aikaasi viettämään ja olemaan siinä ihmisillä kometiijana. Mene kamariin, eläkä liiku sieltä.
Anna Liisa siirtyi tuvasta, kulki matkansa niin uunin vierusteita myöten, kuin sinnetänne potkittu koira. Ensimmäinen myrsky oli kärsittynä, nyt oli vain häpeä jälellä. Ilmi tuleminen oli tuonut jonkinmoista helpotusta, mutta toiselta puolen painoivat isän kiroukset kahta katkerammin. Ne olivat kuuluvinaan korvissa melkein aina, ne uudistuivat unissa, niin ettei vavistukset loppuneet. Tämä elämä olisi ehkä tullut liian raskaaksi, jos ei äidin rakkaus olisi ollut sitä tukemassa ja lieventämässä. Usein äiti istui siellä lohduttelemassa, varsinkin kun ei isäntä ollut kotona, ja laittoi ompelutöitä, ettei aika niin pitkältä tuntuisi.
Malinen itse käveli tämän tapahtuman jälkeen niin kulmat kurtussa, kuin jos olisi alituistaan päätä kivistänyt. Hän oli näkevinään ilman katsomatta kaikkien silmistä pilkallista iloa. Niiden puheet kuuluivat siltä kuin ne kiertelisivät salaisesti tuon asian ympärillä, rohkenematta siihen tarttua hänen kuullen. Niistä erottua oli hän varma, että nyt ne siellä nauraen puhuvat siitä ja ovat mielissään. Tuskin Malinen tapasi yhtään ihmistä, jonka ei luullut olevan hyvillään. Eipä hän antanut ensi viikkoina mennä työmiehiäkään tahtomaan, ne ehkä olisivat kysyneet: miksikä laitoitte renkinne pois? Ennen itse ajoi hevosta heinänvedossa ja ainakin sata kertaa päivässä sydämessään kirosi, kun muistui mieleen, miten hän tuolle puhemiehelle oli kehunut tyttärensä viattomuutta ja mitenkä siellä sulhasen kotona oltiin ystävät isännän kanssa, ja nyt se sekin... Voi tuhannen vanha...!
Keväinen ruoho oli nostanut päänsä kuoleutuneista kannoistaan. Lintuset metsissä laulelivat rakastetuillensa keventäen sillä toistensa huolia poikasille pesiä rakentaessa ja ruvetessa hoitamaan noita pieniä, höyhenettömiä raukkoja.
Yksinään sai Anna Liisa kärsiä tuskansa, ei ollut säälivä osallinen sitä kuulemassa. Ne, jotka mailla olivat, ottivat siihen kyllä osaa, mutta sillä lailla kuin otetaan kuullessa suuren pahantekijän huutoa, sen saadessa raippoja. Ei ollut ilosta loistavia silmiä katselemassa vasta maailmaan tullutta pienokaista, kun se jo lepäsi vaatteissa. Ei näkynyt hymyilevää silmäystä sille, joka sen oli synnyttänyt. Ei välähtänyt kenenkään aivoissa toivorikasta ajatusta siitä, jonka silmiin nyt valo ensi kertoja heijastui. Ei se raukka näkynytkään tulleen suurilla vaatimuksilla tähän maailmaan, lieneekö arvannut tilansa, sillä tuskin jaksoi ääntä ottaa ja heikosti huokuikin.
Läsnäolijat alkoivat pelätä sen kuolemata, ja lieneekö toivo tätä heidän luuloansa vahvistanut. Siltään se ei kumminkaan saanut kuolla, se piti toimittaa hätäkasteeseen. Aikuisia miehiä ei sattunut maille muita kuin isäntä, mutta sitä ei uskallettu tahtoa eikä ketään arvokkaampaa ihmistä. Piika-Maijan laittoivat hakemaan lähimökistä vanhaa lois-ukkoa, joka tuolle toimittaisi sen avun, ettei joutuisi kadotukseen. Taivaaseen sen kyllä sallittiin mennä, mutta ei maailmaan tulla. Nimeä etsivät he sille niin yksinkertaista, joka ei olisi kellekään muille kelvannut. Kaunista nimeä ja varsinkaan kahta ei uskallettu panna, sillä he olivat kuulleet jo ennen Malisen pitävän puhetta isättömään lasten kaksista kauniista nimistä. Piika-Maija esitteli sille omaansa, eikä se taitanut heidän mielestään liian kaunis olla, koska he suostuivat, ja olihan siinä sekin, kun Maijan tuli olla yhtenä kumminakin.
Hätäisesti kastaminen ei olisi ollut niinkään tarpeellista, sillä elämä rupesi vaan jatkumaan. Kun syrjäiset hoitajat oli laitettu pois, piti Maija heistä huolta. Maija se taisikin olla ainoa, joka ei Anna Liisan mieltä enää lisää raskauttanut, vaan koetti entisyyttä painaa unohduksiin. Ei Anna Liisan äitikään siitä enää paljoa puhunut, mutta kumminkin näytti alituista surullista mielialaa, jolla osoitti muistavansa, mitä oli tapahtunut.
Malinen itse ei ollut kertaakaan käynyt katsomassa tuota lasta eikä sen synnyttäjää. Monet viikot oli kulunut, kun hän siitä asiasta otti emännälle vähän pitemmältä puheeksi.
– Johan se näkyy liikkuvan, sanoi hän. – Eikö se ala mennä kirkoteltavaksi.
– Mitä sinä nyt näin paikalla, torui emäntä.
– Sitä minä, että minä en rupea talossani elättämään semmoista kirkottelematonta. Sen pitää mennä. Mene sinä käyttämään.
– Mitenkä se nyt vielä, eihän se ole niin terve, että jaksaisi...
– No on meillä siksi hyvät kärryt, ettei niissä säry, jos ei muuten hyppine.
– Tuokin lapsi näkyy olevan niin huono heittää yksinään.
– Mitä yksinään. Eiköhän tuolle muut vältä hoitamaan. Sepä taitaa hyvä olla.
Emäntä herkesi vastustelemasta. Tuo puhe ei voinut olla koskematta. Tuntui kuin hänkin olisi rikoksellinen lapsensa kanssa.
Pyhäaamuna varhain he lähtivät ajamaan vanhalla tammalla, jonka harja ei ilmassa leimunnut, eikä kiessin vieterit menon voimasta lennätelleet istujia pilviä kohti. Hiljaista oli heidän matkakulkunsa ja hiljaisia matkustajat. Kaksi vanhaa, jotka veivät kolmatta, nuorempaa syntistä, tekojansa tunnustamaan.
Maija jäi hoitamaan ristitytärtään, tuota näkyvää synnin seurausta. Huolellisesti hän sitä tuuditti ja aina vähän päästä antoi lusikalla maitoa suuhun. Illempana pani hän puita uuniin palamaan, että tulisi oikein raitista lämmintä. Hän oli saanut hoidettavansa nukkumaan, kun toinen piika toi lehmät laitumelta tarhalle. Ne siellä kävellä touhusivat levottomina kaipaillen lypsäjiä. Maijaakin sinne kutsuttiin avuksi.
– Minun pitäisi mennä toveriksi lypsämään. Toisiko isäntä sanan, jos tuo lapsi herää ja rupeaa itkemään.
– Mene vaan, kyllä tuodaan sana ja minä käyn heilauttamassa, jos herää, lupasi tämä.
– No se on aina parempi, kiitteli Maija ja meni.
Malinen oli kamarissa sänkynsä päällä syrjämyksillään. Vähänväliä hän teroitti korviansa kuuntelemaan itkua, mutta ei mitään kuulunut. Uteliaisuus alkoi vähitellen houkutella, että jos olisi nyt yksinään mennä katsomaan, minkä näköinen elävä se on. Jopa sai uteliaisuus lähtemään liikkeelle. Ovesta löyhähti vastaan omituisen kodikas lapsikamarin ilma, joka ei ollut vaivannut näitä liikkuvia sieraimien seiniä lähemmä pariinkymmeneen vuoteen. Uteliaana katseli hän ympäri huonetta ja erittäinkin tuota kätkyessä-olijaa, jolloin aina kulmat rypistyivät ja sieraimet tekivät liikkeitä. Uuni oli hiilillään. Tätäpä paahdetaan, sanoi hän itsekseen. Pöydällä oli kahvikuppi, puolillaan maitoa, ja vähän vajaa tulitikkutoppa. Malinen asettui uudestaan tarkastelemaan tuota luvatta tullutta ja teki siitä havaintoja.
Kylläpä on koko kuikelo, vaan eipähän kuole... Ei se toki kuole ... siinä saattaa olla kuikelota jäämättömään päivään, kunhan sitä vaan elättää, ja elättäähän sitä pitää, kuikelota... Eee .. suutaanpahan naputtaa, siihen pitäisi kuikelon nieluun tunkea syömistä... Eee ... syömistä toki, hyvää sukua... Eiköhän vaan nouse juonittelemaan, hyväkäs.
Lapsi käänteli heikosti päätänsä kahden puolen ja liikutteli huuliaan. Malinen alkoi saappaan kärellä pukkiloida kehtoa liekkumaan, mutta kun se ei ollut ollenkaan tasaista, käänteli lapsi yhä enemmän päätänsä ja nirahteli äänessä.
Parkumaanpahan rupeaa, kuikelo... Annetaan, annetaan!
Nuo »annetaan» sanat tulivat suusta niin omituisella äänenpainolla, että sitä on mahdotonta selittää. Hän pukkiloi yhä vielä ja kääntyi ottamaan pöydältä maitokuppia. Silmät sattuivat tulitikkutoppiin, jolloin heräsi jokin ajatus ja lyhyen mietinnön perästä päätös. Silmät vilkasivat vielä varovasti oveen ja sitten uuniin. Oikea käsi oli jo sillä aikaa mennyt topin luokse ja nosti siitä tikut tarkasti ylös. Vapista tahtoi käsi, kun se sitten painoi nuo tulikiviset tikunpäät maitokuppiin. Pelko pakotti lioitusaikaa tekemään jotenkin lyhyeksi ja viemään tikut uuniin. Kiiruusti hän ne sinne heitti ja joutui työhönsä. Lapsi ei enää niin paljon nirahdellut, kun tunsi, että ylös kohotetaan. Huulillaan se hamuili jotain, mutta alkoi niitä väännellä vastenmielisesti, kun kova kupin laita huuliin vastasi.
– Vieläpä tämä kuikelo on niipukas, kähisi ruokkija ja kaatoi vaan suuhun.
Lapsi oli aivan läkähtyä ja pulautteli liikaa pois, mutta syöttäjä kaatoi uutta, kupin tyhjäksi, niin että sitä meni rinnoille enin osa. Samassa vavahutti Malista uunista näkyvä sininen tuli, kun maidossa kastuneiden tikkujen päät syttyivät palamaan. Hän näytti vähän hätäytyvän, heitti lapsen käsistään ja otti taskustaan tikkuja, jotka asetti pöydällä olevaan tyhjennettyyn toppiin. Tikkujen tuli hälveni, eikä sitten enää tulijat niin peloittaneet, kuin äsken.
Tyttöraukka itkeä rillitti sortuneella äänellä. Malinen tarttui nyt kahdella kädellä liekuttamaan. Kielen päällä kytteli koko lauma kirouksia, mutta niiden purkautumista pidätteli toinen kangerrus, joka oli muistunut säikähtäessä tuota tulitikkujen päistä lähtenyttä valoa. Tuo heikko itku alkoi kuulua kostonhuudolta, jota ei jaksanut kuunnella. Hän lähti kiireesti Maijaa hakemaan.
– Ei se kuin huutaa, vaikka minä annoin maitoakin. Tule sinä ja tuo lämmintä maitoa sen suuhun, toimitti Malinen puoleksi hätäillen, puoleksi kiukuten.
Maija juoksi kiulu kädessä pihaan.
– Anna sille lämmintä maitoa, tuli hän vielä kamarin ovelta neuvomaan.
– Kunhan tuosta asettuu itkemästä, sanoi Maija vähän kiukuten, kun näki että entisestäänkin ovat vaatteet maidon vallassa.
Yksinäänkin Maija vielä murisi, että ne miehet eivät paljoa ymmärrä, kaataa hulittavat vaan lapsen suuhun, aivan kuin se olisi hongan ontto. Äskeinen hoitaja oli jotenkin rauhaton, kunnes kuuli, että tyttö on asettunut ja ruvennut nukkumaan.
Myöhemmä entisistä määristä meni kirkkomiesten takaisintulo hitaalla hevosella. Anna Liisan silmät näyttivät, että oma määränsä oli tullut itkua tämänkin päivän osalle. Häpeänsekaista hyvää mieltä vaikutti se Maijalta saatu tieto, että isä on sillaikana hänen lastaan hoitanut. Vähäinen toivon säde kirkasti sitä ajatusta, että jospa se isäkin siitä muuttuu ja antaa anteeksi.
Ei kulunut viikkoa tästä tapahtumasta, kun tuon lapsen elon aika loppui. Hän jätti tämän maailman, eikä tietänyt, kuinka paljon tuo lyhyt kyläilyaika tuli asianomaisille kustantamaan. Sentähden ei ero synnyttänyt suurta surua, ja jos lähin omainen jotain sellaista tunsi, ei hänkään uskaltanut sitä ilmaista muille. Kirstu toimitettiin heti, ja Malinen laittoi mökkiläisen talon oriilla saattamaan ruumista hautaan. Arkipäivänä kävi se sen yksinään toimittamassa, maksoi paikan yhteiseen hautausmaahan ja kantoi kainalossaan kärrystä suoraan tuonne yhteiseen unhotuksen kuoppaan. Ei mitään muistomerkkiä tullut haudan päälle, eikä edes paikkaakaan pantu mieleen, tuskin sitä tuokaan viemämies kohta muisti.
Malinen näytti käyneen lapsen kuoltua tyynemmäksi ja vähän niinkuin alakuloiseksi. Hän taisteli näkymättömän kanssa, joka tahtoi tiliin tuosta lapsen ruokkimisesta. Alussa ajoi Malinen tuon tilimiehen luotaan sillä perustuksella, että aikaa on kulunut liian pitkältä, tämä perimys kuuluu sille, jolle se on kuuluva. Mutta se tuli kohta takaisin ja alkoi vaatia todisteita, onko aika pitkä vai ei. Taas sai se kyytiä, mutta mitäs siitä, eihän näkymätön pelkää takaisin tullessaan. Malinen jo suuttui ja lupasi laittaa todistuksia. Hän ajatteli lioittaa tulitikkuja maidossa ja maistaa, onko se niin vaarallista, mutta se jäi tekemättä, kun ei muistanut lioitusajan pituutta ja muutenkin tuo oli vähän niin...
Tälle alakuloiselle mielelleen sai Malinen virkistystä siitä, kun emäntä sattui esittelemään, että annettaisiin Anna Liisan mennä sille, jolle on kerran... Se oli sama kuin pistää tuli tappuroihin. Ei vaikka keränä maailma pyörisi, ei sittenkään...
Siihen päättyi tilinkin tutkinto.