Kesää ja syksyä

Kesää ja syksyä. Kirjoittanut Eero Eerola

1.

Näin sinut, kotojärvi, viime kerran,

kun leikki päivän kilo laineillasi,

niin viilvas olla oli helmassasi,

taas uskoin kesän unta hetken verran.

Ja kellot hartaat soitti templiin Herran,

mi harmain muurin kohoo rannallasi,

kun kiiti kirkkovenheet pinnallasi,

niin elin lapsuusmuistot jälleen kerran.

Ol’ autuasta olla niinkuin muinen,

kun olin polvenkorku pikkuruinen,

ja mulle kaikki kesän sirkat soitti,

ja linnut lauloi, ahon keinui kukat,

ja leikki metsänpiiat kultatukat,

ja paimentorvi parhaitansa koitti.

2.

Täss’ istun jälleen, putoo lehdet puista,

jo laine raskahasti huuhtoo rantaa,

ei päivä lämmitä nyt valkosantaa,

vain muistot heljät palaa kesän-kuista.

Nyt maamies aittaan korjaa kauraa, ruista,

ja nurkumatta syksyn taakkaa kantaa,

näin päivän mennä, toisen tulla antaa,

hän elon harmautt’ ei yksin muista,

vaan näkee loistorikkaat myöskin kunnaat –

niin suuret Luojan antimet on, lunnaat,

ja iki-ihmeellinen luonnon taika.

Jos pilvet synkät joskus päivän saartaa,

myös korkeana syksyn taivas kaartaa,

ja aina uuden lohdun antaa aika.

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.