Kerran (Pakarinen)

Kerran. Kirjoittanut Eino Pakarinen

Helkkyi Karjalan mailla ennen kielet Väinämön kanteleen,

talvi-iltoina hämärissä

pirtti laajeni sävelissä,

suli syömmet ja mielet nousi –

kesäiltoina pursi sousi,

yli välkkyvän, tyynen veen,

kaikuin Väinämön kanteleen!

Karjalassako soitto kuollut, Väinö jättihän jäljelleen

soiton, sointuvan sydämissä,

laulun kylpevän kyynelissä,

mikä tuimimmat tuskat mursi,

minkä uhmaten sotapursi

Louhen linnaankin synkkään vei –

soitto Väinönkö kuollut? Ei!

Kerran kuulemme vielä soiton Väinön kaikuvan kanteleen,

vuodet, vietetty unelmissa,

haihtuvissakin haavehissa,

heimousaattehen meille armaan,

toki loppuvat kerran varmaan –

yhteiseksihän kanteleen

jätti Väinämö kansalleen!

Missä miesi, ken tammen taittais, päivä pääsisi paistamaan?

Tullos Väinö jo tuonelasta,

päästä kansasi kuolemasta,

kannel uusi tee hauinluinen,

soita niinkuni ennenmuinen

kade kalpea nukkumaan –

liitä Karjala Karjalaan!

1922.

Lähde: Pakarinen, Eino 1928: Sarkatakissa: säkeitä vapaudelle ja isänmaalle. Suojeluskuntain kustannus osakeyhtiö, Helsinki.