Katuva
Katuva. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
- Oi, poppel’lehto, varjos huostaan peitä,
- Min kuulit viimein varjotessas meitä;
- Mit’ innoissaan hän pyysi, suuttui syyttä –
- Ol’ varten sua ja mua ja äänetyyttä.
- Sill’ ylhäält’ aurinko jo länteen lähti,
- Ei silmääns’ auaissut viel’ iltatähti.
- Yövuodettaan jo tuulen siipi viisti,
- Kun erosuudelmaa hän multa kiisti.
- Mit’ tunsin, ilmoittaa vaan saatan sulle:
- Surunsa, itkuns’ ol’ kuin tulta mulle;
- Sadasti riemull’ oisin suudellunna,
- Jos kaino tyttö oisi juljennunna.
- Jos jolloinkin hän aikoo uinahdella
- Sun allas, hetken aikaa vilvotella,
- Niin virka hälle, jos sull’ lienee kieli,
- Mit’ ääntelee nyt hiljaa arka mieli:
- ”Äl’, armas poika, solvausta muista!
- Hän kylm’ on näköjään, vaan miel’ on toista;
- Vaikk’ oikkuiselta näyttää, ällös suutu –
- Ei milloinkaan sun tyttös lempi muutu.”
Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.