Kalevala, Suomen kruunu

Kalevala, Suomen kruunu.

Kirjoittanut Arvid Genetz


I. muokkaa

Joki juoksevi jolea,
Kymi vieno virtoavi
Suomen suurella salolla,
Kalevalan kankahalla;
Illan kuu kuvasteleikse
Pinnassa joen pimeän,
Taivas siintävi sininen
Synkän virran välkkehessä;
Siinä joutsenet joluvat,
Sinisotkat soutelevat
Suomen vuon syväntehillä,
Poukamissa pohjattoman;
Näkinkengät kehkeävät,
Sikiävät simpsukaiset
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien. Mistä
synty vuon valion? –
Aamun pitkiltä pihoilta. –
Minne lasku laajan virran? –
Ihmisyy’n ikimerehen.
Astui seppo äärtä virran,
Tietä tietäjä käveli,
Ihmeluontoa ihaten,
Vuota katsellen Kalevan;
Löysi raakun rantiolta,
Siitä simpsukan heleän,
Keksi kiiltoa ve’essä:
Se on kulta kuultavainen.
Virkkoi seppo seisahtuen,
Itseksehen ihmetellen:
«Kusta on kulta tänne saanut,
Mistä simpsukka sijinnyt?»
Runon joutsen joikueli,
Laulun sotka lausueli:
«Kullat on koiton kalliosta,
Aamun aikaisen mäestä;
Helmet on heristynehet
Alle aaltojen tuhansin
Vanhan Väinön kyynelistä,
Itkuista ikirunojan.»
Seppo sotkoa pyritti
jou’utteli joutsenutta:
«Saaos, joutsen, johtajaksi
Tuonne koiton kalliolle!
Sotkani, sukelteleite,
Tuo syvältä simpsukoita!»

Sai sotka sukeltamahan
Alle aaltojen syvien,
Nosti helmet herke’immät.
Toi ne tietäjän kätehen;
Joutsen johteli urohon
Aamun kultakunnahille,
Jossa viljalti viruivat
Laulun kullat kuun ikuiset.

II. muokkaa

Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat
Ja helmet, itkemät ikilaulikon,
Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee
Ja saapuu suojahan kotikuusiston.
Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa
Sen kuusen alle, pilvien korkuisen,
Jon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi
Emoltaan armaalt’ aikana lapsuuden.
Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa
Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa,
Kun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki
Käy kiinni palkeeseen sekä painaltaa.
Jo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää
Kirkastain oksat kuusikon korkean,
Ja kansan valppaat valveutessaan lausuu:
«Kas enteet uuden aamusen alkavan!»
Mut kulta kuumentuu yhä kuumemmaksi,
Ja juottuu sipru toisehen sipruseen,
Ja harkon nostaa seppä jo ahjoksesta:
Sill’ ompi muoto kaunihin kanteleen.
«Ei kelpaa vielä tää», puheleepi seppä,
Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan,
Ja taaskin yltyy valkea rakkauden,
Ja kansanhenk’ käy jällehen lietsomaan.
Jo ympyräksi kantelon kaartuu laidat,
Ei kulmaa jää, ei liittoa siinä näy;
Alaisimelle ahkeran innon hän jo
Tulesta nostain sen, taetyöhön käy:
Pihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa
Ja tarmon taidokkaan vasaralla lyö
Ja huokaamatta, taukoamatta takoo,
Jott’ ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö.
Viiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa
Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään –
Ei tunnu ainutkaan vasarasta jälki,
Ei tunnu pihtien pitämistäkään.
Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu,
Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on:
Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt,
Ja kaiku siin’ on Väinämön kantelon.
Ja kruunun kantaa pois pajasesta seppo
Ja päähän köyhän Suometar-äidin vie,
Ja kansat lausuu: «Laulujen maailmassa
Ei arvokkaampaa valtiatarta lie!»

III. muokkaa

Lönnrot-Ilmarinen, joka kruunasit äitisi köyhän,
Katso, kansasi tää työtäsi siunaelee!
Lönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta,
Kaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo!
Lönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä
Suomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan!

Eliaksenpäivänä 1884.


Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.