Kaiken kohtaloko unhottua on?

Kaiken kohtaloko unhottua on?

Kirjoittanut Irene Mendelin


Sata vuotta vain – ja kukapa muistaa meitä?
Polvi uusi silloin kulkevi näitä teitä.
Tuhat vuotta – monta sukupolvea, monta
elänyt on, kukoistanut, kuollut,
mennyt vuorotellen kohti tuntematonta.
Kaiken kohtaloko unhoittua on? –
Eipä! – Minkä suurta yksilö luo tai kansa,
sille suopi Ikimahtaja mahtiansa.
Vierii vuosisadat, niinkuin välkkyvät laineet
soluu sukupolvet virtaan ajan.
Menee mahtajat, mut manan vallatpa saineet
eivät viedä mahtia voi rakoon maan.
Mahtaja sa olit, Väinön kansa,
pilvenkulkijapa olit kumma,
olit päivänkirkas, yönpä tumma,
tietäjä ja kaukonäkijä.
Sulle lauloi lammen vilvas laine,
sulle puhui tuulen vieno paine,
haastoi oravakin oksaltansa,
aaluva ja urpu unelmansa
sulle uskoi, koivu värjyvä
vaikerteli sulle vaivojansa.
Mahtaja sa olit, joustavasti
henkes tutki maan ja taivaan alat,
tunsit ihmissielun suuret salat,
syntysanat syvät tiesit sa.
Milloin sankartöitä sotijalon,
milloin ylistystä ylhän valon
kantelosi kaikui ihanasti,
milloin ehompaakin ehommasti
emon lempeä sa ainoista
soitit liikuttavan suloisasti.
Mahtaja sa olit, runos soivat
vuosisatojenkin jälkeen yhä
niinkuin silloin, konsa kannel pyhä
polvellapa helkkyi laulajan
lumoten ja liikuttaen mielet,
värisyttäin riemuun ilmapielet.
Soreasti yhä soivat, soivat...
Vahakansat niitä ihannoivat.
Hengen kaunihimman kukinnan
ajoiks ainaisiks’ ne ilmitoivat.
***
Väinön kansa, tietäjältä
sampo suistui merehen,
särkyi kaunis kirjokansi,
onni Suomen kera sen,
mutta lähtiessään jätti
kantelonsa laulaja
soimaan hengen rikkautta,
luomaan lempiluotteita.
Kalevalan ikikauniin
perinnöksi, kansa, sait.
Siinä sun on lempiluottees,
siinä sun on onnes lait. –
Sun ei yksin, mun ei myöskään,
kaikkien se meidän on.
Suomen nimen säilyttääpi
Kalevala verraton.


Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.