Kaiken kohtaloko unhottua on?
Kaiken kohtaloko unhottua on? Kirjoittanut Irene Mendelin |
- Sata vuotta vain – ja kukapa muistaa meitä?
- Polvi uusi silloin kulkevi näitä teitä.
- Tuhat vuotta – monta sukupolvea, monta
- elänyt on, kukoistanut, kuollut,
- mennyt vuorotellen kohti tuntematonta.
- Kaiken kohtaloko unhoittua on? –
- Eipä! – Minkä suurta yksilö luo tai kansa,
- sille suopi Ikimahtaja mahtiansa.
- Vierii vuosisadat, niinkuin välkkyvät laineet
- soluu sukupolvet virtaan ajan.
- Menee mahtajat, mut manan vallatpa saineet
- eivät viedä mahtia voi rakoon maan.
- Mahtaja sa olit, Väinön kansa,
- pilvenkulkijapa olit kumma,
- olit päivänkirkas, yönpä tumma,
- tietäjä ja kaukonäkijä.
- Sulle lauloi lammen vilvas laine,
- sulle puhui tuulen vieno paine,
- haastoi oravakin oksaltansa,
- aaluva ja urpu unelmansa
- sulle uskoi, koivu värjyvä
- vaikerteli sulle vaivojansa.
- Mahtaja sa olit, joustavasti
- henkes tutki maan ja taivaan alat,
- tunsit ihmissielun suuret salat,
- syntysanat syvät tiesit sa.
- Milloin sankartöitä sotijalon,
- milloin ylistystä ylhän valon
- kantelosi kaikui ihanasti,
- milloin ehompaakin ehommasti
- emon lempeä sa ainoista
- soitit liikuttavan suloisasti.
- Mahtaja sa olit, runos soivat
- vuosisatojenkin jälkeen yhä
- niinkuin silloin, konsa kannel pyhä
- polvellapa helkkyi laulajan
- lumoten ja liikuttaen mielet,
- värisyttäin riemuun ilmapielet.
- Soreasti yhä soivat, soivat...
- Vahakansat niitä ihannoivat.
- Hengen kaunihimman kukinnan
- ajoiks ainaisiks’ ne ilmitoivat.
- ***
- Väinön kansa, tietäjältä
- sampo suistui merehen,
- särkyi kaunis kirjokansi,
- onni Suomen kera sen,
- mutta lähtiessään jätti
- kantelonsa laulaja
- soimaan hengen rikkautta,
- luomaan lempiluotteita.
- Kalevalan ikikauniin
- perinnöksi, kansa, sait.
- Siinä sun on lempiluottees,
- siinä sun on onnes lait. –
- Sun ei yksin, mun ei myöskään,
- kaikkien se meidän on.
- Suomen nimen säilyttääpi
- Kalevala verraton.
Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.