Kaiken kohtaloko unhottua on?

Kaiken kohtaloko unhottua on? Kirjoittanut Irene Mendelin

Sata vuotta vain – ja kukapa muistaa meitä?

Polvi uusi silloin kulkevi näitä teitä.

Tuhat vuotta – monta sukupolvea, monta

elänyt on, kukoistanut, kuollut,

mennyt vuorotellen kohti tuntematonta.

Kaiken kohtaloko unhoittua on? –

Eipä! – Minkä suurta yksilö luo tai kansa,

sille suopi Ikimahtaja mahtiansa.

Vierii vuosisadat, niinkuin välkkyvät laineet

soluu sukupolvet virtaan ajan.

Menee mahtajat, mut manan vallatpa saineet

eivät viedä mahtia voi rakoon maan.

Mahtaja sa olit, Väinön kansa,

pilvenkulkijapa olit kumma,

olit päivänkirkas, yönpä tumma,

tietäjä ja kaukonäkijä.

Sulle lauloi lammen vilvas laine,

sulle puhui tuulen vieno paine,

haastoi oravakin oksaltansa,

aaluva ja urpu unelmansa

sulle uskoi, koivu värjyvä

vaikerteli sulle vaivojansa.

Mahtaja sa olit, joustavasti

henkes tutki maan ja taivaan alat,

tunsit ihmissielun suuret salat,

syntysanat syvät tiesit sa.

Milloin sankartöitä sotijalon,

milloin ylistystä ylhän valon

kantelosi kaikui ihanasti,

milloin ehompaakin ehommasti

emon lempeä sa ainoista

soitit liikuttavan suloisasti.

Mahtaja sa olit, runos soivat

vuosisatojenkin jälkeen yhä

niinkuin silloin, konsa kannel pyhä

polvellapa helkkyi laulajan

lumoten ja liikuttaen mielet,

värisyttäin riemuun ilmapielet.

Soreasti yhä soivat, soivat...

Vahakansat niitä ihannoivat.

Hengen kaunihimman kukinnan

ajoiks ainaisiks’ ne ilmitoivat.

***

Väinön kansa, tietäjältä

sampo suistui merehen,

särkyi kaunis kirjokansi,

onni Suomen kera sen,

mutta lähtiessään jätti

kantelonsa laulaja

soimaan hengen rikkautta,

luomaan lempiluotteita.

Kalevalan ikikauniin

perinnöksi, kansa, sait.

Siinä sun on lempiluottees,

siinä sun on onnes lait. –

Sun ei yksin, mun ei myöskään,

kaikkien se meidän on.

Suomen nimen säilyttääpi

Kalevala verraton.

Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.