Jumala ja bajaderi.
Intialainen legenda.
Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe


          Mahadöh, maan herra, alas
          astui kerran kuudennen,
          tuta Tuomar’ itse halas
          ilot, huolet ihmisten.
          Alentuu tääll’ asumahan,
          inehmo, kanss’ inehmoin,
          palkatakseen hyvän, pahan,
          itse kaikki kokee noin.
Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,
sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,
hän illalla lähtee, eespäin käy.
          Näkee portin luona neidon,
          luona taloin viimeisten,
          kadotetun, kauniin, keidon,
          immen maali-ihoisen:
          Terve, neitsyt! – Tyttö ehti
          portahille: Tänne jää! –
          Ken sa olet? – Lemmen lehti,
          rakkauden on maja tää.
Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,
hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,
kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.
          Viekoitellen kynnykselle,
          vilkkahasti sisään vie:
          Lampun-kirkas maja kelle,
          jos ei sulle, kohta lie.
          Väsynytkö? Liennän sulta
          vaivat, jalkas virkistän.
          Mitä tahdot, saat sa multa,
          levon, riemun, leikinnän.
Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy
jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy
sydän sykkivä turmeluksessakin.
          Ja hän vaatii töitä orjan,
          ilahtuvi tyttö vaan,
          taide-eljet immen sorjan
          muuttuu luonnoks uudestaan.
          Katoo kullan päältä kuona,
          kukka heilii hedelmään:
          miss’ on kuuliaisuus luona,
          loitolla ei lempikään.
Mut hänt’ yhä tutkien taivainen Hyvyys,
hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,
nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.
          Suukoin maaliposken peittää;
          tyttö vaivat rakkauden
          tuntee, säikkyy, empii, eittää,
          ensi kerran itkien;
          vaipuu jalon jalkain juureen,
          vuoks ei palkan, hekkuman,
          sulaa riutumukseen suureen,
          raukee syliin rakkahan.
Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,
nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen
yön hetkien karkelo kaunoinen.
          Myöhään uupuin kisailulta,
          varhain nousten leikkimään,
          näkee tyttö, ett’ on kulta
          kuollut hänen sylissään.
          Huutaa, mainii armastansa,
          eipä armas nousekaan;
          kohta liekkihautahansa
          ruumis kylmä kannetaan.
Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee
lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee
väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?
          Parkuen hän sydänhuolla
          paarin luokse vaipuvi:
          Mieheni ma tahdon. Kuolla
          tahdon kanssa mieheni.
          Katoaisko kaunis multa?
          Hälle soin, min muuten myön.
          Mun hän oli, oma, kulta,
          ah, vain yhden, kauniin yön!
Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,
unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat
elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.
          Kuule pappeis opetusta:
          Ollut eihän miehes tää.
          Mitään sull’ ei velvoitusta,
          bajaderi hourupää!
          Yksin varjo ruumiin tiestä
          eroa ei kuollenkaan,
          vainen vaimo seuraa miestä
          hiljaisehen tuonelaan.
Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,
jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa
pois päivien kaune hän kannelkaa!
          Kuuluu kuorolaulu; syttö
          sydämessä armoton,
          käsin ojennetuin tyttö
          syöksyy kuumaan kuolohon.
          Jumal-sulho liekin kesken
          nousee, kantaa päältä maan
          tulisiivin tumman lesken
          ilman kotiin korkeaan.
Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.
Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,
käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.