Jumala ja bajaderi
Jumala ja bajaderi. Intialainen legenda. Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe |
- Mahadöh, maan herra, alas
- astui kerran kuudennen,
- tuta Tuomar’ itse halas
- ilot, huolet ihmisten.
- Alentuu tääll’ asumahan,
- inehmo, kanss’ inehmoin,
- palkatakseen hyvän, pahan,
- itse kaikki kokee noin.
- Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,
- sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,
- hän illalla lähtee, eespäin käy.
- Näkee portin luona neidon,
- luona taloin viimeisten,
- kadotetun, kauniin, keidon,
- immen maali-ihoisen:
- Terve, neitsyt! – Tyttö ehti
- portahille: Tänne jää! –
- Ken sa olet? – Lemmen lehti,
- rakkauden on maja tää.
- Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,
- hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,
- kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.
- Viekoitellen kynnykselle,
- vilkkahasti sisään vie:
- Lampun-kirkas maja kelle,
- jos ei sulle, kohta lie.
- Väsynytkö? Liennän sulta
- vaivat, jalkas virkistän.
- Mitä tahdot, saat sa multa,
- levon, riemun, leikinnän.
- Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy
- jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy
- sydän sykkivä turmeluksessakin.
- Ja hän vaatii töitä orjan,
- ilahtuvi tyttö vaan,
- taide-eljet immen sorjan
- muuttuu luonnoks uudestaan.
- Katoo kullan päältä kuona,
- kukka heilii hedelmään:
- miss’ on kuuliaisuus luona,
- loitolla ei lempikään.
- Mut hänt’ yhä tutkien taivainen Hyvyys,
- hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,
- nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.
- Suukoin maaliposken peittää;
- tyttö vaivat rakkauden
- tuntee, säikkyy, empii, eittää,
- ensi kerran itkien;
- vaipuu jalon jalkain juureen,
- vuoks ei palkan, hekkuman,
- sulaa riutumukseen suureen,
- raukee syliin rakkahan.
- Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,
- nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen
- yön hetkien karkelo kaunoinen.
- Myöhään uupuin kisailulta,
- varhain nousten leikkimään,
- näkee tyttö, ett’ on kulta
- kuollut hänen sylissään.
- Huutaa, mainii armastansa,
- eipä armas nousekaan;
- kohta liekkihautahansa
- ruumis kylmä kannetaan.
- Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee
- lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee
- väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?
- Parkuen hän sydänhuolla
- paarin luokse vaipuvi:
- Mieheni ma tahdon. Kuolla
- tahdon kanssa mieheni.
- Katoaisko kaunis multa?
- Hälle soin, min muuten myön.
- Mun hän oli, oma, kulta,
- ah, vain yhden, kauniin yön!
- Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,
- unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat
- elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.
- Kuule pappeis opetusta:
- Ollut eihän miehes tää.
- Mitään sull’ ei velvoitusta,
- bajaderi hourupää!
- Yksin varjo ruumiin tiestä
- eroa ei kuollenkaan,
- vainen vaimo seuraa miestä
- hiljaisehen tuonelaan.
- Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,
- jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa
- pois päivien kaune hän kannelkaa!
- Kuuluu kuorolaulu; syttö
- sydämessä armoton,
- käsin ojennetuin tyttö
- syöksyy kuumaan kuolohon.
- Jumal-sulho liekin kesken
- nousee, kantaa päältä maan
- tulisiivin tumman lesken
- ilman kotiin korkeaan.
- Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.
- Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,
- käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.