Jumala ja bajaderi

Jumala ja bajaderi. Intialainen legenda. Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe

          Mahadöh, maan herra, alas

          astui kerran kuudennen,

          tuta Tuomar’ itse halas

          ilot, huolet ihmisten.

          Alentuu tääll’ asumahan,

          inehmo, kanss’ inehmoin,

          palkatakseen hyvän, pahan,

          itse kaikki kokee noin.

Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,

sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,

hän illalla lähtee, eespäin käy.

          Näkee portin luona neidon,

          luona taloin viimeisten,

          kadotetun, kauniin, keidon,

          immen maali-ihoisen:

          Terve, neitsyt! – Tyttö ehti

          portahille: Tänne jää! –

          Ken sa olet? – Lemmen lehti,

          rakkauden on maja tää.

Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,

hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,

kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.

          Viekoitellen kynnykselle,

          vilkkahasti sisään vie:

          Lampun-kirkas maja kelle,

          jos ei sulle, kohta lie.

          Väsynytkö? Liennän sulta

          vaivat, jalkas virkistän.

          Mitä tahdot, saat sa multa,

          levon, riemun, leikinnän.

Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy

jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy

sydän sykkivä turmeluksessakin.

          Ja hän vaatii töitä orjan,

          ilahtuvi tyttö vaan,

          taide-eljet immen sorjan

          muuttuu luonnoks uudestaan.

          Katoo kullan päältä kuona,

          kukka heilii hedelmään:

          miss’ on kuuliaisuus luona,

          loitolla ei lempikään.

Mut hänt’ yhä tutkien taivainen Hyvyys,

hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,

nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.

          Suukoin maaliposken peittää;

          tyttö vaivat rakkauden

          tuntee, säikkyy, empii, eittää,

          ensi kerran itkien;

          vaipuu jalon jalkain juureen,

          vuoks ei palkan, hekkuman,

          sulaa riutumukseen suureen,

          raukee syliin rakkahan.

Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,

nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen

yön hetkien karkelo kaunoinen.

          Myöhään uupuin kisailulta,

          varhain nousten leikkimään,

          näkee tyttö, ett’ on kulta

          kuollut hänen sylissään.

          Huutaa, mainii armastansa,

          eipä armas nousekaan;

          kohta liekkihautahansa

          ruumis kylmä kannetaan.

Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee

lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee

väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?

          Parkuen hän sydänhuolla

          paarin luokse vaipuvi:

          Mieheni ma tahdon. Kuolla

          tahdon kanssa mieheni.

          Katoaisko kaunis multa?

          Hälle soin, min muuten myön.

          Mun hän oli, oma, kulta,

          ah, vain yhden, kauniin yön!

Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,

unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat

elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.

          Kuule pappeis opetusta:

          Ollut eihän miehes tää.

          Mitään sull’ ei velvoitusta,

          bajaderi hourupää!

          Yksin varjo ruumiin tiestä

          eroa ei kuollenkaan,

          vainen vaimo seuraa miestä

          hiljaisehen tuonelaan.

Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,

jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa

pois päivien kaune hän kannelkaa!

          Kuuluu kuorolaulu; syttö

          sydämessä armoton,

          käsin ojennetuin tyttö

          syöksyy kuumaan kuolohon.

          Jumal-sulho liekin kesken

          nousee, kantaa päältä maan

          tulisiivin tumman lesken

          ilman kotiin korkeaan.

Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.

Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,

käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.