Juhani Aho ja hänen uusin teoksensa

Juhani Aho ja hänen uusin teoksensa.

Kirjoittanut O. E. Tudeer


Juhani Aho, Papin rouva. Porvoossa 1893, Werner Söderström. 244 siv. 8:o. Hinta 3: 75, sid. koruk. 5: 25.

Kahdeksan vuotta on siitä kulunut, kun Juhani Aho lahjoitti Suomen yleisölle Papin tyttären. Ei ole vielä unohtunut se ihastus, minkä tämä hieno kuvaus herätti. Juhani Aho oli kyllä jo ensimäisillä teoksillaan valloittanut itselleen kunniasijan nuoren suomenkielisen kirjailijapolven eturivissä; mutta niin merkillistä kirjailijakykyä kuin hänen esikoisensa olivatkin osoittaneet niin tuntui kuitenkin siltä, kuin hän olisi yhä ollut oikean työalansa etsinnässä, – sen alan, jolla hän kykenisi raivaamaan omia, oman runoilijaluonteensa viittaamia teitä, avataksensa siten kansallensa uusia näköjä. Ja uteliaasti sentähden varrottiin, mihin suuntaan hänen kehityksensä oli kääntyvä.

Papin tytär toi ratkaisun. Nyt Juhani Aho oli löytänyt oman uran, siitä ei enään ollut epäilystä. Ja tuon uuden uran kaunis alku herätti sitä suurempaa iloa juuri sentähden, että sitä käsitettiin alkuna, lupauksena. Papin tyttäressä tekijä oli osoittanut voivansa intuitsioonintapaisella myötätuntoisuudella tajuta nuoren ihmissydämen epämääräisen kaipuun ja saattaa sen väreet lukijankin tajuttaviksi. Ja yhtä hellällä myötätuntoisuudella, yhtä herkällä siveltimellä oli sitä luontoakin kuvattu, jonka keskuuteen tuo tunnelmain kuvaus oli asetettu; molemmat siten sulautuivat yhteen, yhdeksi vienokaihoiseksi kokonaiskuvaksi. Tämä kuva oli lumoova; mutta kuitenkin oli helppo huomata, ettei tekijä vielä ollut täydellisyyttä saavuttanut. Näytti siltä, kuin hän ei olisi vielä voinut kehittää valitsemaansa aihetta niin, että se olisi täysin määrin kannattanut kaikkea sitä innostusta, jonka hän oli sen kuvaamiseen tuhlannut. Hyvin valaisevalla tavalla tämän huomauttivat m. m. ne kaksi kirjailijaa, jotka Valvojassa arvostelivat merkillistä, suuria lupaavaa kirjaa. Toinen oli Julius Krohn, toinen Eljas Erkko (nimim. Eo), – toinen kypsynyt tiedemies ja hienotajuinen kirjallisuuden tuntija ja harrastaja, toinen innokas, eteenpäin valoa ja vapautta kohti pyrkivä nuorukainen, –molemmat jo manalan maille menneet. Molemmat olivat kirjaan ihastuneet, mutta kumpaisenkin mielestä sen vaikutusta jossakin määrin häiritsi jonkunmoinen tehdyn tunto. «Tuntuu niinkuin ei tekijä olisi tahtonut kuvata, mitenkä Ellin alkuluonne kehittyy ja muodostuu olevaisissa oloissa, vaan niinkuin masentuminen olisi ollut alussa määrätty ja luonne muodostettu sen mukaan»; näin Erkko (Valvoja 1886 siv. 196). Perusvian lausui Krohn selvin sanoin: se oli Ellin pyrintöjen sisällyksettömyydessä ja tarmottomuudessa. «Mitä elämistä ansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan – jokseenkin yhdentekeväähän on, onko tyhjä olemassa vaiko ei.» «Kertoja tahtoo nähtävästi tehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen «marttyyrin», mutta ... hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttaan vaipuu maan tasalle.» (Valvoja 1886, siv. 41, 42). Nämät sanat saattavat tuntua liiankin ankarilta; mutta olihan Krohn itse arvostelun alussa selittänyt, että hänen mielestään Papin tytär ansaitsee tulla punnituksi «arvostelun herkimmällä vaa’alla», sillä «kellä on ollut voimaa näin korkealle kohota, siltä voipi ja täytyy vaatia vielä suurempia ponnistuksia, yhä ylemmäksi mestariuden kukkulalle.»

Näin Papin tytär – sekä etevien että heikkojenkin puoliensa takia – katsottiin eteenpäin viittaavaksi lupaukseksi. Lupauksena sitä pidettiin siltäkin kannalta katsoen, että tiedettiin – taikka luultiin tiedettävän – että tekijä aikoi vasta ottaa punoaksensa loppuun sen langan, jonka hän Papin tyttäressä oli pannut alulle: hän oli kuvaava suomalaisen naisen, joka olisi kasvanut semmoisissa oloissa kuin Papin tytär ja joutunut semmoiseen avioliittoon kuin hän, – kuvaava mimmoisiksi semmoisen naisen luonne ja kohtalo muodostuisivat elämän taistelussa.

Mitenkähän ne mahtavat raikkaat tuulahdukset, jotka viime vuosikymmeninä ovat puhaltaneet läpi kansamme kaikkien kerroksien, heittäen kumoon lahonneen, virkistäen uuteen eloon kaiken elinvoimaisen, – mitenkä ne olivat kuvautuvat hänen sielunelämässään? Kuinka ne olivat vaikuttavat hänen kehitykseensä? Kuinka hän oli suoriutuva siitä ristiriidasta, joka kaiketi oli sukeutuva herättävien uusien voimien ja niitten velvollisuuksien välillä, joihin hän oli vasten oman sydämensä varoittavaa ääntä sitoutunut? Siinä aihe, joka oli suuren runoilijan arvoinen.

Ne, joiden toiveet menivät pisimmälle, toivoivatkin, että uudesta teoksesta oli tuleva niitä runohengen tuotteita, jotka opettavat kansoja entistä eheämmin tuntemaan omaa perusluonnettaan, omia voimiaan ja siten innostuttavat niitä pyrkimään yhä tarmokkaammin eteenpäin jaloja päämääriä kohti.

En luule suuresti erehtyväni, jos lausun, että ne teokset, jotka Juhani Aho julkaisi Papin tyttären jälkeen, tuottivat hyvin monelle lukijalle jonkunmoisen pettymyksen tunteen. «Helsinkiin» nimisessä novellissa oli erittäin hyviä aiheita; mutta ne oli tekijä jättänyt kesken, kuvataksensa tuskastuttavan tarkkaan tunnelmia, jotka totta tosiaan eivät semmoista huolenpitoa ansainneet. Seuraava suurempi teos, «Yksin», osoitti suurta, kieltämätöntä edistymistä: tekijä oli päässyt täydelliseen herruuteen muodon yli. Teos oli tunnelmankuvaus sekin; kuvattu tunne oli alkuluonteeltaan hieno ja puhdas – siis siinäkin edistys «Helsinkiin»-kirjaan verraten. Mutta se ihminen, jonka rakkaudensuru oli teoksen sisällyksenä, oli kuvattu veltoksi raukaksi, jolla ei näy olevan maailmassa niin mitään muuta tehtävää kuin tuon yhden tunteen vaaliminen; hänen surunsa ei vaikuta hänessä minkäänlaista kehitystä. Huolimatta mahdollisesta etevyydestään tämäkin teos siis jätti lukijan mieleen surkean tyhjyyden tunteen. Sitä kuultiin kyllä ylistettävän: «sehän on yhtä hienoa kuin Bourget», – mutta emmehän Juhani Ahosta olleet toivoneet Bourgeta! Olisihan kummallista, jos kirjallisuuslaji, jolla on juurensa Pariisin elähtäneen hienon maailman raukeassa kyllästymisessä elämään, – jos semmoinen kirjallisuuslaji voisi tyydyttää nuorta elinvoimaista kansaa, kansaa joka tuntee elämän arvon ja lujasti, sitkeästi pyrkii edistymään, ansaitaksensa elää. –

Uusia toiveita heräsi, kun ne suorasanaiset runoelmat ilmestyivät, joille tekijä niin vaatimattomasti antoi Lastujen nimen. Niitä lukiessamme emme ainoastaan ihaelleet runoilijan muodollista kykyä; monet niistä saivat hänen virittämänsä soinnokset soimaan meidänkin sydämissämme. Olipa niiden joukossa – etenkin ensimäisessä kokoelmassa – runoelmia, joista ihastukseksemme astui näkyviin sitä, mikä meillä on kalliin maan päällä, runoelmia, joissa tunsimme Suomen kansan sydämen sykkivän.

«Puusta asetta vuoleksiessaan leimahtelee puusepältä lastuja hänen työhuoneensa permannolle... Tämmöiset kirjaniekan kynäelmät ne ovat lastuja nekin.» Näin kirjailija itse Lastujen ensimäisen kokoelman esipuheessa selitti näitten runoelmain syntyä.

Suuriarvoiseksi tosiaan se teos mahtoi tulla, josta singahteli semmoisia lastuja. Ja eiköhän tuo kirjailijan selitys luonut valoa noihin edellisiinkin teoksiin, jotka oli vastaanotettu niin sekaisilla tunteilla? Ehkä nekin olivat katsottavat, jollei lastuiksi, niin harjoitelmiksi? Ehkä niiden varsinainen merkitys oli siinä, että taiteilija oli työskentelemällä «in corpore vili» opetellut käyttämään yhä varmemmin, yhä notkeammin takeensa aseita, voidaksensa sitten mestarina suorittaa suuren runoilijan arvoisen tehtävän? – –

Nyt tuo hartaasti odotettu suuri teos on yleisön käsissä. Sillä kun viime syksyllä ilmestyi Ahon suurin teos, Papin rouva niminen romaani, niin tuskin moni enään kysyi, oliko tämä se tuleva eli pitääkö meidän toista odottaman.

Onko Papin rouva nämät toiveet toteuttanut? Onko Suomen kansalla nyt Juhani Ahossa se runoilija, jota se on niin kipeästi kaivannut, niin hartaasti toivonut?

Ihmeteltävä taiteilija meillä hänessä on, se on varmaa. Kaikki ne etevät ominaisuudet, jotka Papin tytärtä (ja Yksin-kirjaakin) lukiessamme ihaelimme, esiintyvät Papin rouvassa kehittyneinä korkeimmilleen. Kuinka hienotajuisesti hän osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan! Kuinka lämpöisellä myötätuntoisuudella hän on käsittänyt Suomen luonnon kaiken vienokaihoisen sulouden; kuinka kirkkaasti hän on nähnyt ihmissydämen tunteiden siinä kuvastavan: sen kaipuun ja sen riemun, sen toivon ja sen masentumisen! Lieneekö tähän luonnon käsittelyyn vaikuttanut muodinmukainen symbolismi, sitä en tiedä sanoa; kaikissa tapauksissa luonnonsymboliikki Juhani Ahon romaanissa tuntua psykoloogisen totuuden mukaiselta, ei mielivaltaisen oikun tekaisemalla. – Hänen havainnoistaan hänen kuvausvoimansa on valanut kuvia, jotka vaikuttavat yksilöllisten, elämänlämpöisten olijoiden tavoin. Taiteensa aseita hän hallitsee mestarin varmalla kätevyydellä. Kielikin, muodon muoto, on niin sanoaksemme sulautunut yhteen kuvattavien mielikuvien kanssa, niin että nämät ikään kuin sinään kuvautuvat lukijankin mielikuvitukseen. Lukijan sielu taipuu hänen lumous voimansa alaiseksi; se säälinsekainen kaiho, joka henkii koko hänen kuvauksessaan, se painuu meidänkin sydämiimme, vaivuttaen meidät raukeaan haaveiluun.

Niin, se mikä Papin tytärtä lukiessamme ihastutti meitä ja herätti meissä ihania toiveita, se kyllä, kuten sanottu, ilmenee hänen viimeisessä teoksessaan suuresti kehittyneenä, taiteellisesti kypsyneenä.

Entä se, jota Papin tyttäressä kaipasimme? Se jonka silloin luulimme olevan vasta idulla, näkymättömänä, vaan jonka toivoimme, kirjailijan kehittyessä, kasvavan näkyviin, hänen kansansa iloksi ja virkistykseksi?

Sitä ei ole Juhani Ahon viimeisessä teoksessa enemmän kuin Papin tyttäressä ja Yksin-kirjassakaan.

Ne aukot, jotka silloin havaittiin hänen kirjailijaluonteessaan, ne hänen viimeisessäkin teoksessaan ammottavat tuon taiteellisesti eheän pinnan alla. Tähän romaaniin Juhani Aho nähtävästi on tahtonut panna parhaimpansa: kirkkaimmat havaintonsa, hellimmän myötätuntoisuutensa, kypsyneen taiteensa kaiken tenhovoiman. Mutta mitä itse kuvattavaan aineeseen, ihmiselämään tulee – sillä sehän on tämän niinkuin jokaisen muun runoilijantuotteen varsinaisena aineena – hänellä ei ole ollut mitään enempää annettavana nyt, kuin kahdeksan vuotta sitten. Papin rouvassa ihmiselämä kuvautuu yhtä sisällyksettömänä, tarkoituksettomana kuin Papin tyttäressä ja kuin sittemmin Yksin-kirjassa. Emme muuta voi uskoa, kuin että tekijä eläessään on havainnut ihmiselämällä voivan olla jotakin sisällystä, jotakin tarkoitusta, jonka vuoksi sitä ansaitsee elää. Osottaahan teos semmoinen kuin Papin rouva ainakin sen, ettei hän itse puolestaan tyydy pelkkiin tunnelmiin, vaan osaa tehdä työtä, tarkkaa, uskollista työtä. Mutta siitä kappaleesta ihmiselämää, jota hän tässä suurimmassa ja kypsyneimmässä teoksessaan niin huolellisesti kuvaelee, siitä on tämä puoli, se puoli jossa ihmiselämän arvo ja merkitys on, jäänyt tykkänään pois!

Tämä puute – sama, joka huomattiin Papin tyttäressä – on mielestäni suurempaan romaaniin vaikuttanut vielä haitallisemmin kuin pienempään novellintapaiseen kertomukseen.

Se on tehnyt kuvauksen vääräksi.

Papin rouvassa tekijä on tahtonut antaa meille elämänkuvauksen nykyajan Suomesta. Mutta onko siinä kuvattu ihmiselämä suomalainen? En puhu tässä elämän ulkopiirteistä vaan niistä sisäisistä ominaisuuksista, niistä voimista, joidenka tuloksena sen pitäisi oleman. Onko päähenkilö, itse papinrouva, nykyaikainen suomalainen nainen? Juhani Aho on kuvannut Ellin naiseksi, joka ei tiedä niin mitään, jonka edestä hän voisi elää ja toimia. Elämänsä tyhjyyden hän täyttää yhtä tyhjillä haaveiluilla. Keskiaikaisen linnanneidin tavoin hän vaan istuu ja haaveksii, haaveksii ritaria, joka kerran on tuleva kaukaa, tuosta suuresta tuntemattomasta ulkomaailmasta, pelastava hänet tyrmästä ja vievä hänet pois mukanaan lemmen hurmaavaan autuuteen. Ritariansa hän haaveksii istuessaan yksin järven rannalla, häntä hän haaveksii, kun hänen aviomiehensä häntä syleilee... Ja kaiken aikaa hän kuitenkin tietää, että tuo kaikki on vaan tyhjää haaveilua.

Ja kun sitten «kummista kummallisin» tapahtuu, kun hänen unelmiensa ritari ihka elävänä ilmestyy Tyynelän pappilaan ja lemmensuhde syntyy, niin Ellin tunteet silloinkin pysyskeleivät haaveilujen puolihämärässä. Melkein koko ajan hänellä on jonkunmoinen tietoisuus – milloin selvempi, milloin epäselvempi – siitä, ettei Olavi häntä todenperäisesti rakasta. Mutta hän olisi tyytyväinen, jos vaan Olavi sallisi hänen häiritsemättä haaveilla olevansa rakastettu. Kun vihdoin käy mahdottomaksi enään torjua todellisuus näkyvistä, kun Olavin lihallisuus paljastaa koko hänen rakkaudettomuutensa ja hän tylysti hävittää Ellin unelmat, niin surukaan ei Ellissä herätä mitään voimia tosielämään. Ja sehän on vaan johdonmukaista. Ellin elämällä ei ole ollut mitään muuta sisällystä kuin haaveilua. Kun haaveilut ovat poissa, hänellä ei ole niin mitään. Kaikki on ollut tyhjää, kaikki on tyhjää.

Ja tämäkö olisi suomalainen nainen nykyajan sivistynyt suomalainen nainen – sillä onhan Papin rouvan «toiminta» kuvattu tapahtuvaksi aivan meidän päivinämme, ja onhan Elli sivistynyt nainen –? Niin, mitä tästä sanoa? Vuosisatamme alkupuoliskolla Ellin kaltainen naistyyppi ei ehkä maassamme ollut niin aivan harvinainen; ainakaan ei tuntuisi luonnottomalta, jos kerrottaisiin, että niinä aikoina löytyi Suomessa siellä täällä sivistyneeseen luokkaan kuuluvia naisia, jotka olisivat henkiseltä kehitykseltään noin surkastuneet. Vaikka eivät ne silloinkaan mahtaneet olla suuremmassa määrin edustavaisia; sillä olivathan toki sen ajan naiset kasvatetut työhön ja alttiiksiantavaiseen velvollisuudentuntoon; – Ellin äiti Papin tyttäressä onkin yleisesti tunnustettu oivalliseksi tyypiksi. Mutta nykyajan Suomen nainen! Olisiko mahdollista, ettei kirjailija, tuo naissydämen tarkka tuntija, tietäisi mitään siitä, mitenkä viime vuosikymmenien suuri, monipuolinen herätys on vaikuttanut Suomen naisiin? Kuinka heidän näköpiirinsä on laajennut? Kuinka he ovat päässeet tietoisuuteen siitä, että heidän työnsä – tapahtui se sitten kodin piirissä taikka sen ulkopuolella – on isänmaalle ja sen kautta ihmiskunnalle kaikin puolin yhtä tärkeä, yhtä tarpeellinen kuin miesten? – Tämä tietoisuus on Suomen naisissa virittänyt eloon uusia voimia, jalostuttanut entisiä. Riemumielin he ovat rientäneet hankkimaan itselleen tietoa ja taitoa, kehittyäksensä, voimistuaksensa kunnon työntekijöiksi. Ja moni jo tosielämässä toteuttaa sen, minkä hän on oppinut. – Poikkeuksia on tietysti olemassa, – ehkä hyvinkin paljon. Mutta jos kysytään, mikä se tätä nykyä on suomalaisen naisluonteen selvimpänä tunnuksena, niin tokkohan siihen voi olla kuin yksi vastaus: se on hänen palava innostuksensa työhön, itsetietoiseen alttiiksiantavaiseen työhön? – Ja kaikesta tästä ei näy Papin rouvassa vähintäkään merkkiä!

– Mutta, väitettäneen ehkä, eihän kaunokirjallisuus ole rajoittunut yksinomaan tyyppejä kuvaamaan. Ehkä Elli onkin tarkoitettu joksikin poikkeusihmiseksi?

Niin, runoilija saattaa kyllä ottaa kuvataksensa poikkeusihmisiä. Mutta silloin hänellä on tavallisesti joku erityinen tarkoitus. Usein runoilijan kuvaamassa poikkeusihmisessä joku tärkeä inhimillisen sieluelämän puoli, joka ympäröivässä yhteiskunnassa on sorrettu, kuvataan erittäin voimakkaasti kehittyneeksi; siten poikkeusihminen tavallaan tulee eheän ihmisluonnon edustajaksi surkastuneitten konvenanssiihmisten vastakohtana. Mutta mitään semmoista ei Ellissä ole.

Ei, lukija tuskin voi tulla mihinkään muuhun päätökseen, kuin että kirjailija on tarkoittanut Elliänsä tyypilliseksi Suomalaiseksi naisluonteeksi.

Mutta silloin hänen kuvauksensa on kun onkin väärä. Nainen, joka viettää niin tarkoituksetonta, toimetonta elämää kuin Elli, joka passiivisena odottaa onneansa tulevaksi haaveksitun rakastajan («prince bleu»n) kädestä, semmoinen nainen muistuttaa paljoa enemmin niitä naistyyppejä, joita löydämme ranskalaisista roomaaneista, kuin niitä, joita näemme ympärillämme tosielämässä oman kansamme keskuudessa.

Vai olisikohan mitään erityisesti suomalaista siinä, että Elli katsoo itsensä oikeutetuksi rikkomaan avioliittolupaustaan ajatuksillaan ja sanoillaan, mutta ei – ruumiillaan?

Eihän toki!

Entäs hänen rakastajansa! – Tuoreessa muistissa lienee monella vielä, kuinka katkerasti Minna Canthia on soimattu miesten vihaajaksi. Mutta mitä sitten sanoa siitä kirjailijasta, joka on luonut Olavi Kalmin? – Minna Canthin intohimoinen myötätuntoisuus tekee hänet usein yksipuoliseksi; hänen mielensä kiintyy yksinomaan toiseen puoleen – tavallisesti naiseen –; ja toinen puoli jääpi hänen huomioltansa syrjään. Siten hänen miesluonteensa usein tulevat vaan yleisin piirtein hahmoilluiksi; ei siis ole kummaa, jos ne monasti ovat sekä epäsympaattisia että taiteenkin kannalta katsoen heikkoja. Mutta Olavi Kalm ei ole suinkaan jäänyt Juhani Ahon huomiosta ja myötätuntoisuudesta osattomaksi. Päin vastoin hänen osalleen on tullut melkein yhtä hellä, yhtä tarkka huolenpito kuin Ellinkin. Mutta sittenkin hänestä on tullut yhtä vastenmielinen ilmiö, kuin mikään Minna Canthin miesluonteista, inhottava egoisti, blaseerattu tyhjäntoimittaja. Sillä meille annettakoon anteeksi, ettemme voi juuri luottaa hänen tieteellisten harrastustensa todenperäisyyteen. – Tyypillisesti suomalaiseksi luonteeksi häntä ei kai ole aiottukaan.


Olimme Juhani Ahon uudesta, kauvan odotetusta hengentuotteesta toivoneet paljon. Olimme toivoneet että siitä tulisi teos, joka osaltaan todella rikastuttaisi kansamme henkistä elämää. Mutta mikä kansallinen merkitys voi sillä elämänkuvauksella olla, johon Juhani Aho nyt on tuhlannut suurta taiteilijakykyänsä?

Meille ehkä vastataan: yhdentekevä on, mitä kuvataan, kunhan vaan kuvaus on taiteellinen; siinä on taideteoksen merkitys ja arvo. – Niin, onhan tuo romanttinen prinsiippi l’art pour l’art nyt taas Pariisin muodin mukainen. Tokkohan se silti on oikea? Minusta taiteen merkitys on siinä, että sekin on voima elämäksi. Taideteokset, jossa sitä ei ole, ovat korkeintaan harjoitelmia, olivat ne sitten suoritetut kuinka taidokkaasti tahansa.

Meidän päiviemme ranskalaisessa kirjallisuudessa näkee usein nykyistä aikaa verrattavan aleksandrialaiseen aikakauteen. Sehän oli kun olikin aika, jolloin prinsiippi l’art pour l’art oli vallitsevana. Ja silloin, kuten tunnettu, ei taiteella ollut kansallista merkitystä juuri nimeksikään. Suurin taiteilija, suurin runoilija oli silloin se, joka osasi niin vähäpätöisestä aineesta kuin suinkin mahdollista saada aikaan mitä soreimman, siroimman – joko runoelman tai muun kalun.

Jos nyt ranskalaiset – taikka oikeammin, jos johtavat ryhmät Ranskassa ovat sortuneet aleksandrinismiin, niin siihen tietysti on historialliset syyt. Mutta meillä ne syyt eivät ole olleet vaikuttamassa. Suomen kansa on nuori ja terve; se tietää, että sillä on tulevaisuus edessä, mutta tulevaisuus, joka on ansaittava lujalla yhteisellä työllä. Semmoisessa kansassa aleksandrinismilla ei voi olla jalansijaa.

Oletteko ehkä lukeneet Pierre Lotin «Fantôme d’orient» nimisen teoksen? – siitä on muuten ollut referaatti Valvojassakin (vuosik. 1892, siv. 348 ja seur.). Senpä kirjan aine on hienon hienoa, voisipa melkein sanoa, että se on varjon varjoa. Siinä kuvataan aikoja sitten kuolleen kevyen lemmen muisto. Kertojan esittäessä, mitenkä hän Konstantinopelissa etsii entisen turkkilaisen lemmittynsä jälkiä, kunnes hän vihdoin löytää hänen hautansa, lukijaa tuuditellaan tunnelmissa läpi tavallisen pitkän romaanin. Ei mitään toimintaa, ei mitään kehitystä, katoavaisuuden kaihoa vain. Onpa siihen totta tosiaan vaadittu taitoa! No niin, kirjassa on paljon kaunista, paljon hienoa ja jaloakin. Mutta se sikseen. Tahdoin vaan saada sanotuksi, että Papin rouvaa lukiessani alituisesti muistui mieleeni tuo Lotin teos. Sillä onhan Ellin elämä yhtä kuollut kuin se lemmentaru, jonka Loti ori kuvannut. Voivathan semmoiset kuvaukset olla kauniit ja liikuttavat, voihan niissä ilmaantua suurtakin runoilijakykyä. Mutta kun suomalainen runoilija, runoilija jolta Suomen kansa on toivonut niin paljon kuin Juhan Aholta, tuhlaa innostuksensa ja työnsä semmoiseen, niin tekee mieli huudahtaa: antakaa toki kuolleitten haudata kuolleensa!...

No mutta eihän saa runoilijalta vaatia enempää tai muuta, kuin mitä hän voi oman runoilijaluonteensa mukaisesti antaa? Ei; mutta voi sentään kyllä koettaa selvittää, mitä hän on antanut, mitä ei. Juhani Aho on siksi suuri taiteilija, että hänen etevyytensä helposti saattaa houkutella muitakin kulkemaan hänen jälkiänsä, siinäkin missä ne vievät harhaan. Siitä olemme tässä tahtoneet varoittaa. Tutkikoot kaikki ja pitäkööt sen, mikä on hyvä.

Niin, runoilijalta – tai yleensä taiteilijalta – ei saa vaatia muuta eikä enempää, kuin mitä hän individualiteettinsa mukaan voi antaa. Mutta taiteilija itse? Eikö tositaiteilija joka hetki vaadi itseltänsä jotakin enempää, kuin mitä hän edellisellä hetkellä on voinut antaa? Sillä senhän hän tietää, että, jos hän pysähtyy kehityksessään, niin on taantumisen vaara lähellä. Eikä aina riittäne, että hän kehittyessään noudattaa taipumustaan; jos hän ilman muuta antautuu sen johdettavaksi, niin hän saattaa joutua väärälle tolalle, yhtä hyvin kuin jos hän koettaisi sitä polkea. Ainoastaan jos hän tieten pyrkii jaloa päämäärää kohti voittamalla oman taiteilijaluonteensakin heikkoudet ja yksipuolisuudet, voi hän kohota taiteen korkeimmille kukkuloille.

Juhani Ahon viimeisestä teoksesta, niin monta etevää puolta kuin sillä onkin, niin suurta edistymistä kuin se osottaakin, käy mielestäni selväksi, että hän tätä nykyä, on painumaisillaan syrjäpoluille.

Eiköhän Lastujen kirjailijalla olisi voimaa ryntäistä itseänsä irti väärästä suunnasta? Ainoastaan siten, se on varma vakaumukseni, voi hänestä tulla se, jota hänen kansansa on hänestä toivonut.

O. E. Tudeer.


Lähde: Valvoja 1894. S. 28–37.