Jouluaamuna (Korpela)

Jouluaamuna. Kirjoittanut Simo Korpela

On metsäistä taival ja ummessa tie,

Yön kaiken on tuiskannut lunta.

Mut katso, mik’ ihme nyt kansalla lie,

yölläkään saa he nyt unta!

Vaan tungosta kaikki jo tiet vilisee,

On liikkeellä vanhat ja lapset,

Vaikk’ yönvilu poskia karvastelee

Ja kuurassa heiluvat hapset.

Tuoll’ astuvi vanhus harmajapää,

Tuoll’ äiti ja poikanen rinnan.

Ohi kuormakin kiitävi kukkurapää,

Väki liikkeell’ on töllin ja linnan.

Oi vanhus, minne sun matkasi vie?

Miks’, lapsi, et nukkunut vielä?

Kodin lämpimän helmoissa hauskempi lie,

Kuin pakkasen kourissa tiellä.

Jää nukkuen löytämätt’ onnemme lies,

– Tää vastaus vanha on vakaa –

Mut seppelen urhea saa sotamies,

Mut häpeään jää joka makaa.

Mitä hyödyn, jos maaten mä juon sekä syön,

Suon ruumiille vaatetta, ruokaa,

Jos henkeni kuihtuu kahleissa yön

Ja ravinnon puutteessa huokaa.

Valon tuiketta etsii silmäni ain’,

Kuin poluilla käyn pime’illä;

Valonlähteille kaihoo henkeni vain:

Koti taivaass’ on oikia sillä.

Ään’ kellojen harras ja juhlallinen

Yli kaikuvi vetten ja vuorten.

Isän kutsu on tää hyvän taivaallisen,

Sana sieluille vanhain ja nuorten.

Ovet avoinna eessämme temppeli on,

Sielt’ yöhömme kynttilät loistaa.

Valo siellä on sielulle sammumaton,

Joka tunnolta tuomiot poistaa.

Näin kertoili vanhus kulkiessaan,

Sitä nuoremmat hartaana kuuli,

Sitä kuunteli oravat oksiltaan,

Lumen hiuteet ja huokuva tuuli.

* * *

Jo kansa koolla on temppelissä

Ja kruunut kirkkaina kimmeltää.

Niin outo tunne on sydämissä,

Se sielut nostaa ja yhdistää.

Ei muista arvoaan arvot linnan,

Ei suuret aattele suuruuttaan.

Siell’ istuu köyhä ja rikas rinnan,

Taas kaikin veljiä ollaan vaan.

Ja kukin laulavi täysin rinnoin,

Niin ylistystä he laulaa sen,

Jok’ kärsimyksillä, verihinnoin

On velat maksanut ihmisten,

Jok’ kuolon vangeille päästön tarjoo,

Sydämet särjetyt parantaa,

Jok’ autuudellansa köyhät varjoo

Ja tunnot tuomitut rauhoittaa,

Jok’ isän tahdosta taivahasta

On tullut ihmiseks’ päälle maan.

Niin häntä pienoista neitseen lasta

Nyt kansa kiittävi lauluillaan.

Luo sen käy vanhuksen miete vakaa

Ja aate äidin ja poikansa.

He näkee hengessä, kuinka makaa

Hän lasna seimessä pahnoilla,

Ja kuinka enkelit kultakilvet

Riemuiten vuodettaan vartioi

Ja yllään päilyvät valopilvet,

Jost’ ajan armaammat laulut soi.

He näkee paimenten synkäst’ yöstä

Sen luokse toivossa rientävän.

He näkee uupuvan orjantyöstä

Sen luona onnensa löytävän.

Nää kuvat mielestä murheen poistaa,

Luo hohteen sielujen syvyyteen.

Siks’ sydän paisuu ja silmät loistaa

Ja äänet kiihtyvät kiitokseen.

Näin kukin kantavi uhriansa

Ja autuus uskolle aukeaa.

Niin taasen Herra ja Herran kansa

Ijäisyysliittonsa uudistaa.

* * *

Kun jääss’ on jäykkänä luonnon rinta

Ja yö on päivän jo vangita,

Niin valonjuhlaa me ihaninta

Juur’ silloin vietämme riemulla.

Tuo yö ja kylmä ja umpi-salot

Ne viittaa syntiin ja orjuuteen.

Nuo kiitosäänet ja kirkkaat valot

Taas synnin voittajaan Jeesukseen.

Lähde: Korpela, Simo 1914: Elämän keskeltä: uskonnollisia runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.