Jenny.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Näinpä äiti kerran kertoi mulle:
Lasna ollessas tääll’ asui tyttö,
Kuudentoista vuoden vanha Jenny.
Ommellen hän istui kammiossaan,
Ompel’ uutteraan yöt päivät usein,
Omaks’ ynnä äitins’ elätteeksi.
Ol’pa sentään ihme ettei tästä
Nuoren neidon terveys ja iho
Haittaa kärsinyt. Hän oli sorja,
Kaunis monen mielest’, uhkee, hieno;
Posken hohde ei se ruusun ollut,
Eikä liljankaan, vaan kumpaisenkin
Sekoitusta, liljan, jos se saisi
Veripiskon lainaks’ ruususelta.
Semmoinen se, vaiti ommellessaan.
Vaan kun ylös katsahtain hän puhui,
Erityinen lämmin riemun sävy
Lensi kasvoilleen, kuin konsa kukan.
Päivän pilke kalvehesta keksii,
Ja sen terä kastein pirskoteltu
Kiiltää helmin tuhansin ja hymyy.
Eipä näinä hetkin muistettukaan
Katsella, kuink’ impi oli kaunis,
Nähtiin enkelin vaan hymyhuulin
Välkkyvän, miss’ äsken kasvot kukki.
Kaupungissa käymästä tul’ äiti
Kerran kotiin. ”Lapseni”, hän lausui,
”Valmistaudu kohtaamaan nyt luonas
Ylhäisiä. Eilen nuori kreivi,
Uljaan paroonittaremme heimo,
Saapui. Vartovanpa rouvan luullaan,
Että vanhint’ tytärtään hän kosii.
Huomennapa kaupunkimme kaikki
Nuoret herrat laittaa tanssikemut,
Kiitollisna kunnioittaaksensa
Paronessaa perheineen ja kreivii. –
Tyttö kultain, muiden iloitessa
Saat tääll’ yksin istuin reutoella,
Sääntää muiden puvut, jättää omas.
Jos meill’ olot ois kuin muinen, saisit
Siekin, tyttö parka, kutsukortin,
Tanssiss’ saisit loistella kuin muutkin;
Poiss’ se aik’ on.”
                 Muut’ ei ehtinyt hän –
Ovi aukes, tamineissaan airut
Astui sisään, kauniin immen käteen
Kortin oiens’ hän ja lähti. Hohde
Ilon luoma lensi otsan yli,
Nimensä kun kortissa hän huomas.
Mutta hohde vaan, mi kohta haihtui
Ensi tuokiossa. ”Äiti kulta”,
Tyynen totisna hän lausui, ”aika
Sentään siks’ on kallis mulle, jääkööt
Tanssit sikseen. Muille neulominen
Nää kaks’ päivää helpottaa mun työni
Viikoks’, ehkä useemmaksi eespäin.”
Lausui. Mitä äiti lie ja tytär
Muuta haastelleet, sit’ ei oo kuultu.
Mutta tunnin parin päästä vaunut
Pihaan seisahtui. Ja paronessa,
Ryökynöineen ynnä uljas, kaunis
Nuori kreivi, ääneens’ ilvehdellen,
Maahan astuivat ja siitä oitis
Kammariin, viel’ ovess’ suottaellen.
Neidon luo, jok’ ompelulta nousi
Nöyrään kumarrellen, ”armo” astui
Suopeaan ja suvaits’ sormellaankin
Silittää sen hentoo ruusuposkee.
”Jättäkää nyt, ystäväni, oitis
Mit’ on teillä tekeillä; mä yksin
Nää kaks’ päivää omistaa teit’ tahdon.”
Samallapa katsahtain myös kreiviin
Hymysuin hän haasti: ”Myöntäkääpä:
Kannattiko vaivaa vaunut jättää?
Sievä valkotukka – eikö totta?”
Kerrotaanpa hienon hymyn, jossa
Toinen puol’ ol’ pilaa, toinen totta,
Sorjan herran viiksill’ liihotelleen,
Kun hän ään’ti nyökkäs myöntyvänsä.
Mutta nuori neito, näyttämättä
Huomanneensa ilveilystä, painoi
Päätään sievää kutrikasta hieman
Armo-rouvalle ja hiljaa virkkoi:
”Nää kaks’ päivää olen estyneenä
Omalt’ ompelultani. Äiti tahtoo
Huomenna mua käymään tanssiloissa.”
Vääntäin suunsa ilkun ihmetykseen
Kääntyi paronessa tytön äitiin:
”Hoh!” hän sanoi, ”sepä kohteljasta
Heittää oma hyöty, suodaksenne
Meille kauniin tyttärenne seuraa.
Onko täyttä totta tuo vai voiko
Ehkä muuttaa päätöstänne, rouva?”
Vanha vaimo vilpitön kun äkkäs
Kevyen tuon lauseen röyhkeyden,
Pahastui ja kohden astui, virkkain:
”Paronessa, kaksi vuotta on jo
Tämä lapsi omin heikoin sormin
Itsens’, äitins’, siskons’ elätellyt.
Lukea voi ne harvat hetket, jotka
Hän täll’ aikaa levolleen on suonut.
Nytkin – hän on vasta ensi kerran
Kutsuttu – mun täytynyt on pyytää,
Torua, kehottaa ja käskeäkin,
Ennenkuin hän muistamaan on saatu
Omaa pukuaan eik’ aina muiden.
Riitaa maksoi, mutta kerran täytyy
Hälläi olla hauskaa niinkuin muilla.”
Lausui näin. Mut ”armo” olkapäitään
Nostahtain, ”hyvästi’n” nyykähytti.
Käynti oli tehty, erjettiin siis.
Huomattiinpa sentään, että kreivin
Tervehtelytapa menness’ oli
Toista kuin sen tulless’, että näytti
Kumarrus nyt niinkuin todemmalta,
Että kasvot ilmaisi ja ryhti
Hiukemmin kuin äsken ylpeyttä,
Että silmäns’ oven suulla vielä
Lämpimästi mieltyin osui Jennyyn.
Päivä päättyi, niin myös huomispäivä.
Tanssiaisiin tultiin; kaikki mitä
Kaupungiss’ ol’ nuorta, uhkeaa ja
Ihanaa tääll’ loistossansa nähtiin
Yhtyneenä nyt, ja poloneesi
Antoi alkajaiset tanssin iloon.
Ihmeen sorjana ja entistänsä
Sulompana nähtiin nuoren kreivin
Pyörittävän paronessaa saliss’,
Sitten tyttäriä pari kertaa.
Kuitenkinpa toisinaan sen silmät
Ilmaisivat hiukan hajamieltä,
Jon hän kohta korjas kääntymällä
Naiseensa ja puhett’ uusimalla.
Päättyi kävelyt. Musiikki soitti
Tahdin muutaman, katrilli alkoi.
Oli tapa, että kavalieri
Paikkans’ ennalt’ otti, mihin luonut
Käsineensä ol’, ja paukutellen
Kutsui naisens’ sitte hyppypiiriin.
Salin päässä seisoi nuori kreivi
Valmisna jo, kaikk’ ol’ säällään, kaikki
Vartoi vaan, ett’ antais kreivi merkin.
Ja hän antoi. Kautta väljän salin
Pauke soi ja soitto kaikui mukaan,
Kaunotarta liehui kaikkialta
Ritareinsa rinnalle, katrilli
Sulkeutui – vain kreivi yksin seisoi.
Nytpä vasta salin alipäässä
Nähtiin kaino tyttö, epäröivä.
Tanssijain ja istujoiden rivein
Välitse hän turhaan pyrki, vihdoin
Täytyi tulla valoon laattialle.
Halpa puku yllään, soman päänsä
Kiharoissa valkokukka-vanne,
Astui hän, ja kaikki häntä tähtäs,
Astui ujostellen yhä eemmäs,
Kunnes seisomaan jäi kreivin viereen.
Se ol’ Jenny. Immen posket hehkui
Kuumemmin kuin ruusun, lempee silmä,
Maahan luotu, kartti katsojoita.
Mutta jalo uljas kreivi otti,
Ketään muuta katsomatta yhtään,
Hymysuin ja riemull’ immen käden;
Samallapa hetkell’ alkoi tanssi.
Sanotaanpaa samall’ iltamalla
Saman parin tulleen kotiljonkiin,
Että kreivin lempee silmä siinä
Niinkuin päivänpaiste kaiken aikaa
Kiintynyt ol’ Jennyyn yksinänsä.
Toiset kertoi vielä ihastellen,
Kuinka kaino tyttö silloin tällöin
Tohti kreivin silmiin katsahdella,
Kuinka silloin taivaallinen loisto
Säteili sen kasvoilt’ yhtenänsä,
Rusosuulta suutel’ uusi sulo
Lennosta mit’ ikään kreivi lausui.
Muuten heidän puheitaan ei tietty;
Tarina vaan on, että syksyn tullen
Uljas kreivi ylkämiesnä nähtiin,
Viipyi pari päivää vaan ja lähti
Tilalleen taas onnellisna nuoren,
Onnellisen kreivinnansa kanssa,
Kauniin ompelijan, Jennyn kanssa.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.