Hautakammio.
(Koottujen teosten valmistuessa.)
Kirjoittanut Georg Brandes


          Mausoleum on valmis,
          joka paasi pantu,
          hakattu, tilkitty
          huolellisesti.
Se on suuri, se on laaja; oven eessä
kaks sfinksiä vahtina seisoo.
          Jos ovat sen suhteet
          selvät ja hyvät,
          jos viiva viivaan sattuu –
          ei säästetty työtä.
Kaikk’ on harkittu, punnittu parhain,
kukin kohta laatunsa jälkeen.
          Öin aavisteltu,
          suunniteltu päivin,
          hiljaisuudessa
          vitkaan viimeistelty
on työni. Se suorana nousee
kuin itse pyhän omantunnon aate.
          Ja rakkaudella
          joka koriste tehtiin,
          lie hakattu kiveen
          tai poltettu saveen,
se on sydämenlämmöllä luotu,
koko sieluni siihen ma panin.
          En usko, että työ,
          minun elontyöni, pysyy.
          Se on merkitty, tiedän,
          se katoo, kaatuu.
Töiden kuolemattomien tekoon
en ollut minä mies kykenevä.
          On maine kuin meri:
          se nousee ja vaipuu;
          mun työni murenee,
          sen kuolema vihkii,
mut paasista rakennuspaikan
sadat majat ynnä kodit kohoavat.
          Mua siit’ älä etsi,
          min muovasin muotoon!
          Mun parhaani lensi
          kuin myrsky ja tuli,
löi säenten sähköisten parvet
vailla määrää mun työpajastani.
          Kuin välkkyvä juova
          alla avaran taivaan,
          vangitsematon
          kuin meren vaahti
oli olemukseni. Vain leimaus,
valokaari se kaikkiaan oli.
          Ja kuului kuin humu,
          kuin herätyshuuto,
          sen tuhannet tunsi,
          se viittasi toivoon.
Se oli ääni, mi korvesta kutsui,
se vapaudenkasteella kastoi.
          Ja sotaan se soitti
          ja vapauden aamuun,
          se lempivät vihki,
          se laulajat sytti.
Soi pohjolassa kannel tai kalpa,
on kaikessa väre sitä ääntä.
          Ei hauta, jonka tein,
          ei siemen, jonka kylvin,
          päämäärääni näytä,
          elontyöni päätös ole.
Se on versova, kasvava kauan,
siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy.
          Kun nälkää ei enää
          näe työn lapset,
          kun vaiva palkitaan
          ja vaimo saa leipää,
oi, silloin on hiessä, joka virtas
eestä voiton, pisar minun otsaltani.
          Kun valtiokirkko
          kerran maahan kaatuu,
          Jerikon torvien soidessa,
          maan järistessä,
oi, silloin on pasuunain parvessa
pieni torvi, jota minä kerran soitin.
          Kun idästä kaikuu:
          Terve, vapaus, terve!
          Kun herää hurja voima,
          kun Venäjä leimuaa,
oi, silloin on roviossa varmaan
säen pieni minun tulipalostani.
          Kun seppele päässä
          kerran Puola seisoo,
          vapaana, vankkana,
          ehjänä jälleen,
oi, silloin on hurmeessa, joka
sen hinta oli, osa hurmettani.
          Älä usko, että säikyn,
          siis vaikka tiedän
          ma vaipuvan unhoon,
          mitä tein, kuka olin.
Ajan vastaisen parhaissa elää
on myös laji kuolemattomuutta.


Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.