Hautakammio
Hautakammio. (Koottujen teosten valmistuessa.) Kirjoittanut Georg Brandes |
- Mausoleum on valmis,
- joka paasi pantu,
- hakattu, tilkitty
- huolellisesti.
- Se on suuri, se on laaja; oven eessä
- kaks sfinksiä vahtina seisoo.
- Jos ovat sen suhteet
- selvät ja hyvät,
- jos viiva viivaan sattuu –
- ei säästetty työtä.
- Kaikk’ on harkittu, punnittu parhain,
- kukin kohta laatunsa jälkeen.
- Öin aavisteltu,
- suunniteltu päivin,
- hiljaisuudessa
- vitkaan viimeistelty
- on työni. Se suorana nousee
- kuin itse pyhän omantunnon aate.
- Ja rakkaudella
- joka koriste tehtiin,
- lie hakattu kiveen
- tai poltettu saveen,
- se on sydämenlämmöllä luotu,
- koko sieluni siihen ma panin.
- En usko, että työ,
- minun elontyöni, pysyy.
- Se on merkitty, tiedän,
- se katoo, kaatuu.
- Töiden kuolemattomien tekoon
- en ollut minä mies kykenevä.
- On maine kuin meri:
- se nousee ja vaipuu;
- mun työni murenee,
- sen kuolema vihkii,
- mut paasista rakennuspaikan
- sadat majat ynnä kodit kohoavat.
- Mua siit’ älä etsi,
- min muovasin muotoon!
- Mun parhaani lensi
- kuin myrsky ja tuli,
- löi säenten sähköisten parvet
- vailla määrää mun työpajastani.
- Kuin välkkyvä juova
- alla avaran taivaan,
- vangitsematon
- kuin meren vaahti
- oli olemukseni. Vain leimaus,
- valokaari se kaikkiaan oli.
- Ja kuului kuin humu,
- kuin herätyshuuto,
- sen tuhannet tunsi,
- se viittasi toivoon.
- Se oli ääni, mi korvesta kutsui,
- se vapaudenkasteella kastoi.
- Ja sotaan se soitti
- ja vapauden aamuun,
- se lempivät vihki,
- se laulajat sytti.
- Soi pohjolassa kannel tai kalpa,
- on kaikessa väre sitä ääntä.
- Ei hauta, jonka tein,
- ei siemen, jonka kylvin,
- päämäärääni näytä,
- elontyöni päätös ole.
- Se on versova, kasvava kauan,
- siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy.
- Kun nälkää ei enää
- näe työn lapset,
- kun vaiva palkitaan
- ja vaimo saa leipää,
- oi, silloin on hiessä, joka virtas
- eestä voiton, pisar minun otsaltani.
- Kun valtiokirkko
- kerran maahan kaatuu,
- Jerikon torvien soidessa,
- maan järistessä,
- oi, silloin on pasuunain parvessa
- pieni torvi, jota minä kerran soitin.
- Kun idästä kaikuu:
- Terve, vapaus, terve!
- Kun herää hurja voima,
- kun Venäjä leimuaa,
- oi, silloin on roviossa varmaan
- säen pieni minun tulipalostani.
- Kun seppele päässä
- kerran Puola seisoo,
- vapaana, vankkana,
- ehjänä jälleen,
- oi, silloin on hurmeessa, joka
- sen hinta oli, osa hurmettani.
- Älä usko, että säikyn,
- siis vaikka tiedän
- ma vaipuvan unhoon,
- mitä tein, kuka olin.
- Ajan vastaisen parhaissa elää
- on myös laji kuolemattomuutta.
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.