Hannibalin vala
Hannibalin vala. Kirjoittanut Karl Wilhelm Törnegren |
Suomentanut Osku Velho. |
- Templiholvin varjostossa leimuaapi uhrilies,
- kotimaansa jumalille uhraa siellä sotamies.
- Piltti pieni uksen luota näkee isän uhraavan,
- hartaasti hän toimitusta seuraa urhon ankaran.
- Silloin isän ääni kaikuu: »Esiin astu, poikanen,
- vanno luona jumalaimme pyhän urhieläimen,
- että aina häpeätä kostamaan käyt Karthagon,
- ikuisesti roomalaista vihaat, saakka kuolohon!»
- Katso, kuinka välkähtääpi nuorukaisen silmän lies,
- poskille jo puna nousee, esiin käy hän niinkuin mies.
- Eessä suurten jumalien uhripöydän verisen
- käden oikean hän laskee vakavasti uhrillen.
- Vannoo poika synkän valan, ääni vakaa, selvä on.
- Vihaa, murhaa, kuolemata lupaa lapsi viaton.
- Templiholvistossa kiirii kaiku julmain sanojen,
- taisteluista, veritöistä, raunioista kertoen.
- Voi, kun urho harmaahapsi jättää voittojensa maan,
- Italian rantamille ura kaunis katkotaan,
- silloin nämä suuret sanat ylväs urho oivaltaa:
- »Kuin te teette, tehdään teille!» kuiskaa taivas, kuiskaa maa.
- Samaa myöskin huminoivat tummat lehvät laakerin.
- »Niin on meno maailmassa!» kuiskaa vieno tuulikin.
- Aallot aavat haahden laitaan samaten myös liplattaa.
- »Kuin te teitte, tehdään teille!» kuiskaa meri, laakson maa.
- Surun karvas kyynel vihdoin vanhan silmään herahtaa,
- silloin laakson laululintu surulaulun soinnuttaa.
- Aamu itkee kastehelmen umppusille ruusujen,
- mutta haahta Hannibalin kantaa meri murheinen.
- Väkivalta, vaino, sota laakson rauhaa häiritsee,
- kielon puhtaan valkoterän punahurme turmelee.
- »Milloin rakkaus vainon voittaa, konsa koittaa rauhan koi?»
- Kysymystä maa ja taivas hiljallensa vaikeroi.
Lähde: Velho, Osku 1922: ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.