Luku 12 Luku 13
Elsa
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 14


Päivä meni, toinen tuli, viikot vieri, kului kesäiset kuukaudet, talven lumet taas suli, kesän syksy kellastutti ja pimitti. Aika oli juossut kuin selvä lankavyyhti keskeytymättä, katkeamatta. Elsa rakasti ja oli rakastettu.

Poikansa oli hänelle kaikkensa. Se oli nyt hänen kalleutensa, ylpeytensä, henkensä, elämänsä.

Se oli tullut hänelle aina rakkaammaksi. Ensimäinen hymy oli ollut kuin päivän remahdus pilvestä, mutta ensimäisen sanan tapailu, jonka sekavuuden äidin korva selitti, oli kuin odottamaton, vaan kiihkeästi toivottu rakkauden lupaus, joka sykähdytti äidin sydäntä ja pusersi riemuhuudon hänen rinnastaan.

»Tuhatta vertaa rakkaampi olet taas minulle!»

Tuhatta vertaa rakkaampi oli hän joka päivä. Ja onnensa oli sitä suurempi.

Nuo kauniit silmät eivät katsoneet kehenkään niin suloisesti kuin häneen. Pienet kädet eivät kääriytyneet kenenkään kaulaan sillä tavoin kuin hänen eikä sileä poski hyväillyt kenenkään muun poskea niin hellästi. Ei kenenkään povea vasten kallistunut pieni pää sillä luottamuksella ja lohdutuksella kuin oman äitinsä rinnoille. Ja kenelle muulle nauroi hän niin herttaisesti kuin äidilleen polvella ratsastaessaan tahi muuten iloa pitäessä. Ei kenellekään muulle soinut niin kirkkaana, helakkana, sydämellisenä tuon pienen peipon ääni!

Jos Jori tietäisi! Tämä oli ainoa syrjäinen ajatus, joka pyrki mieleen onnellisimpina hetkinä, kun hän enin rakkaudesta nautti. Mutta se ajatus tuli kuin tietämättä ja oli kuin toive toisen puolesta. Hän ei kaivannut mitään, ei ollut muistoja ei toiveita. Hän oli aivan kuin vieraantunut menneisyydelle ja tulevaisuudelle ja eli nykyhetkessä, nauttien sen onnea. Sille hän antautui kokonaan unohuttaen koko maailman, joka kylmänä ja usvaisena oli hänen ympärillään.

Hän oli niin välinpitämätön kaikelle kotinsa ulkopuolella, että äitinsä pahoili itsekseen hänen ylpeyttään, jolla Elsa hänen mielestään antoi ihmisille aihetta karsaisiin ja mahtaileviin katseisiin ja salaperäisiin kuiskailuihin. Elsa näytti hänestä kuin uhaten tekevän juuri sitä, mikä karhoi syrjäisiä. Mitä Viion leski merkitsi, niin huomasi hän enin sitä ivalla katsottavan, kun Elsa pukeusi itse muodin mukaisesti ja lapsensa vaatetti, että se oli kuin nukke. Itsehän Elsa neuloi ja työnsä ansiollahan hän vaatetti ja ruokki heidät kaikki, vaan olisi Elsan hänen mielestään pitänyt ottaa huomioon asemansa. Tästä niinkuin muustakin, mikä näytti ylpeydeltä, päätti hän huomauttaa Elsaa, kun näki ihmisten ivallisia ja karsaita katseita, vaan aina jäi hän seisomaan Elsan edessä arkaillen aiettaan. Hän aivan kuin sääli Elsaa, joka oli hänelle lapsempi kuin koskaan, avonainen, nöyrä, palveleva, hyväilevä kuin hellästi rakastava lapsi konsanaan. Tuntui silloin Viion leskestä kaikki moite aiheettomalta. Ja niin oli hän kuin kahden tulen välissä. Vaan sattumalta sai hän korviinsa kerran kuiskeita, joitten ytimenä oli:

Ei ole Elsa oppinut vieläkään, että ylpeys on lankeemuksen edellä. Jos kunnia on mennytkin, niin onpa koreus jälellä. Viion leski suvaitsee, sillä hänenkin on hyvä elää. Ei tarvitse juosta nyt kerjuulla, kun on tyttären käsi herrain taskussa.

Näin paljoa ei hän ollut osannut aavistaa piileväksi noitten karsasten katseitten takana. Herra Jumala, miten julmia ihmiset voivat olla! Kauhistuen näitä syytöksiä tuntui hänestä kuin olisi ollut aivan oma syynsä, että sellaisia on voitu ajatellakaan. Miksi hän ei ole ystävällisesti huomauttanut Elsaa, kyllä kai hän olisi muuttanut käytöstään, jos olisi arvannut syrjäisissä synnyttävänsä pahaa verta. Ystävällinen sana Elsalle ja asia olisi korjautunut. Jos Elsa itse olisi kuullut tuon, niin olisi hän kuollut surusta.

»Kyllä minä ymmärrän, äiti kulta, vaikka te puhutte niin epäselvästi, että oikein säälittää», sanoi Elsa, kun äitinsä rupesi asiasta puhumaan kierrellen kaarrellen. »Te sanotte että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua niinkuin kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. Valmiit he olisivat tunkemaan niin lähelle kuin suinkin ja ystävyyden ja tuttavuuden nimessä paiskaamaan panettelujaan ja pahoja luulojaan vasten silmiäni. Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen», ja Elsa rupesi itkemään ja sitten jonkun ajan perästä jatkoi:

»Tekin pidätte sitä ylpeytenä, että minä ja Yrjö olemme ihmisten tavoin puetut. Mutta jos minun lapseni turjottaisi puolialastomana niinkuin heidän, taurottaisi likaisena, resuisena ja antaisin sen rääkkyä, pieksäisin ja muokkaisin niinkuin he lapsiaan, niin mitä luulette, että minusta sitten sanottaisiin? Minä olisin ’portto, joka kidutan viatonta lasta’. Silloin lapsi olisi ’viaton’, mutta jos sillä on edes lakkireuhka vähän parempi kuin heidän lapsillaan, niin ei olekaan viaton lapsi, vaan ’huoripenikka’!...»

Elsalla rupesi kuohumaan mieli, vaan hän sai sen hillityksi, kun heittäysi äänettömäksi itkien katkerasti.

Hän tunsi taas itsensä turvattomaksi. Hän oli huomannut ihmisten ivallisia silmäyksiä toisilleen, kuullut kuiskutuksia ja tiesi mitä niitten takana piili. Mutta ne raukat eivät olleet uskaltaneet sanoa sitä julki. Katseellaan hillitsi hän heidän kielensä ja surmasi heidän ajatuksensakin. Ja jos joku olisi rohennut sittenkin jotakin huomauttaa, niin ylpeällä olkapään kohauksella hän olisi siitä päässyt. Ja hän oli toivonut vielä heistä niin paljon hyvää, että viimeinkin jättävät hänet omiin rauhoihinsa ja huomaavat että aivan syyttä ja suotta he kuohuttavat pahaa sisuaan. Mutta nyt oli äitikin heidän kanssaan! Hänen hellä, varova puheensa leikkasi kuin veitsi. Ei ollut ketään, joka ymmärsi hänen tilaansa.

Kun hän tyyntyi, tuli mieleen kaukaisena kaipauksena, toiveensekaisena ajatuksena:

Jos Jori tietäisi!

Ja sitä hän itki yksinäisyydessä kuin ikävää. Ei ollut ketään muuta koko maailmassa, joka ymmärsi häntä, kuin Jori. Jori voisi puolustaa häntä ja hän puolustaisi. Jos hän tietäisi, niin hän tulisi heidän luokseen.

Ja tämä ajatus, että olisi kuitenkin yksi, joka häntä puolustaisi, varmuus siitä, antoi taas voimaa.

Hän ei ollut rikkonut ketään vastaan, ei ketään! Ei ollut yhtään ainoatakaan, joka olisi voinut viskata ensimäisen kiven! Hän sai ja voi olla niinkuin oli. Jos äiti tahtoo olla syrjäisten liitossa häntä vastaan, niin olkoon, hän ei sille mitään voi.

Elsa painui umpimielisemmäksi äidille. Liisallekin, joka oli aina ollut ystävällinen, oli hän vieraampi ja tavallaan epäluuloinen, niinkuin kaikkia kohtaan. Hän ikäänkuin luki heidän ajatuksiaan, vaan ei ollut niistä tietävinäänkään.

»Niinhän se on kuin prinssi tämä Elsan poika, niin puettu kauniisti!» sanoi Latun emäntä, joka tuli sunnuntaina Viiolle käymään.

»Eikö se sitten saisi olla!» sanoi Elsa terävästi ja ylpeästi.

»Elsa kultani», sanoi Latun emäntä ja otti Elsaa kaulasta hellästi hyväillen kuin pientä lasta. »Saahan se olla! Hyvillänihän minä sitä sanoin.»

Elsa tuli hämilleen, ja iloissaan ja häpeissään painoi hän päänsä Latun emännän povea vasten ja emäntä taputteli häntä hiljaa poskelle, säälivästi ja lohduttavasti, jonka Elsa ymmärsi. Ja se oli erittäin! Hänestä oli aina tuntunut, että Latun emäntä on kaikissa asioissa oikeassa, ja että kun hän puolustaakseen ottaa, niin on turvassa.

»Minä tulin kutsumaan teitä kahville meille. Liisa halusi pitää pientä kestiä, kun sai kirjeen ja siinä tiedon, että Iikka tulee tulevana kesänä kotia», toimitti Latun emäntä asiaansa.

»Tuleeko Iikka kotia? No sepä hauska. Liisa on kuin puolen kannun taivaassa!» puheli Elsa iloisena ja riemastuksissaan aivan kuin asia olisi häntä koskenut.

»Äiti. Se uusi, sievä puku Yrjölle!» sanoi Elsa kuin voiton riemulla.

Latulla hän syleili Liisaa ilosta, pyöritti Liisan tyttöä, ja pientä poikaa hypitti korkealle ilmassa. Hän jakoi hyvää tuultaan kaikille. Hän oli keskustelussa päänä ja johtona. Kun lasten kanssa hänen leikkiessään oli puhe kantautunut elämän huolien alalle Latun emännän puhellessa, että heidän poikansa Jannekin tulee kotia ja jää maihin niinkuin Iikkakin, huolehtien mitä töikseen saavat, kun on niin huono aika, niin käänsi taas Elsa toivoisamman puolen eteen.

»Tottahan sitä miesjoukolla elää, kun naistenkin täytyy perheineen toimeentulla ilman miestä ja herraa», sanoi Elsa nauraen.

Huolet jätettiin sikseen, toivon ja iloisen leikkipuheen annettiin kohotella mieltä ja mielissään jäätiin vähäväliä katselemaan lasten leikkiä.

Lapset olivat laittauneet muutamaan suureen vasuun, jonka toisessa päässä istui Yrjö, toisessa Liisan tyttö, Elsa, ja nuorin lapsi, Iikka, istui keskellä vilkkain silmin seuraten toisten tekoja ja lyhyvillä äännähdyksillä koettaen ilmoittaa lyhyviä ajatuksiaan. Muutaman kerran kun aikuiset katsoivat heitä, taputtivat lapset käsiään ja hokivat: »Isäpä tulee tulevana kesänä kotia, isäpä tulee tulevana kesänä kotia.»

Aikuiset nauroivat, kun tahti ja nuotti oli niin mallikas. Pitkän aikaa lapset sitä samaa hankasivat, jolla aikaa aikuiset rupesivat taas puhelemaan eivätkä huomanneet lasten intosta, joka niillä oli vähitellen syntynyt.

»Eiköstään se ole Yrjön isä, eikö olekin vain minun ja Iikan isä?» kysyi Liisan tyttö äidiltään, ja Yrjö nousi itkumielin korista turvautuen hänkin äidiltään puolustusta saamaan.

Kaikki muut olivat hämillään tästä sekä Yrjön että Elsan vuoksi, Latun emäntä enin, joka tunsi itsensä aivan neuvottomaksi, vaan Elsa nauroi ja sanoi:

»Kaikkialla se kaininmerkki tulee näkyviin!»

Hilpeänä alkoi Elsa rauhoittaa poikaansa. »Tässä on Yrjö sinun isäsi», sanoi hän muuatta puukalikkaa, jonka pisti joutilaaseen ruojuskenkään, joka oli muka laiva. »Tässä purjehtii laiva», selitti hän kuletellen kenkää palikoineen poikki lattian, ympäri tuolien, kontaten kapeita ja mutkasia teitä laivan jälessä lasten ja aikuisten huviksi. Luetellen merimiesten vaimojen puheen mukaan kertoi samalla: »Nyt on laiva Leverissä. Nyt se lähtee Leveristä Eskonpreelaan. Sieltä purjehtii se Kartaköönään ja sitten linjalle raporttia saamaan. Ja nyt se lähtee Suomeen ja purjehtii kohti kultaista kotoa, Yrjön tykö, ja nyt tuli isä Yrjön tykö!»

Vaan kyynelsilmin ja lainehtivin mielin katseli Elsa illalla poikaansa, joka oli isäpalikan kulettanut kotia ja nukkui nyt se vieressään hyväiltyään sitä kaikin tavoin.

Elsa tunsi itsensä rikokselliseksi ensikerran. Tuomarinsa oli oma lapsensa, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä.

Rauhansa oli taas rikki. Oli revennyt ammoittava aukko, jota ei voinut umpeen saada unohuttamalla. Ja se piti hänen mieltään aina levottomana. Hän rupesi toivomaan, että Jori rakastaa häntä vielä, tulee ja ottaa omakseen. Hän varmistui uskomaankin, että Jori heti kun hän palaa kotia, josta on ollut poissa koko ajan, tulee ja hakee heidät. Hän ei voinut muuta tehdä! Mutta samassa nousi epäilyskin: Jori on ehkä kihlannut!

Elsa rukoilikin. Mutta tuntui että hän ei osaa oikein rukoilla.

Laupias, rakas Jumala, pidä Jorin sydän ja ajatukset meissä kiinni! Tule, kallis, armas Jori, meidän luo, jotka sinua rakastamme, ja joita sinä rakastat, sillä muita et voi rakastaa!

Tuntui Jorin tulo heidän luo aivan kuin heti tapahtuvaksi, vaan ihan samassa taas mahdottomalle nyt ja aina. Oli tuskallista, kiduttavaa ja piinaavaa tämä toivon ja epäilyksen alituinen taistelu. Hän siitä päästäkseen koetti ruveta uskottamaan itselleen, että Jori ei rakasta enää. Mutta kun sai jotenkin itsensä vakuutetuksi, että Jori ei rakasta, niin tahtoi hän taas kumota sen.

Kun hän näkee Jorin – ja hän toivoi pian näkevänsä, sillä Jori varmaan tulee Aapon ja Huldan häihin, jotka ovat piakkoin, kun heitä on jo kuulutettu – ja kun tapaa hänet, niin sanoo hän kaikki, kertoo vaiheensa, äärettömät kärsimisensä ja tuskansa, ja selittää kuinka kaunis Yrjö on ja miten ikävöipi isää, jota ei raukka tunne, ja kuvailisi Jorille miten onnellisia he olisivat. Jori ei voi olla rakastamatta heitä!

Muutamana iltana kaupungilla käydessään tuli häntä vastaan jonkun naisen kanssa kaksi herraa, joista toinen näytti Jorilta. Tahtomattaan tuli hänellä äännähdys:

»Jori!»

Kaikki kolme pyörähtivät taakseen katsomaan ja nainen tuli ja tarttui Elsaa kainaloon lausuen iloisesti:

»Elsa!»

»Mari!»

Herrat tulivat myös, jolloin Elsa huomasi erehdyksensä ja yritti vetäytymään pois, vaan Mari pyörähytti hänet mukaansa ja sanaa puhumatta nauraen katseli häntä silmiin niinkuin Elsakin häntä. He eivät osanneet puhella toisilleen sanaakaan, eivätkä voineetkaan sitten, sillä toinen herroista, se Jorin näköinen, tuli Elsan sivulle ja alkoi puhella hänen kanssaan. Elsa oli siitä yhä enemmän hämillään ja hän kulki kuin olisi taluttamalla talutettu tietämättä minne mentiin. Ei hän tiennyt sitäkään, mitä hän vastasi herran kysymyksiin ja mitä hänelle puhui. Vasta huomasi itsensä, kun tulivat silloille, jolloin pysähtyi ja sanoi hyvästin, lähtien pois kävelemään. Mutta kumppaninsa tuli jälkeen ja tahtoi häntä pidättää.

»Kävellään nyt, kun on kaunis ilma!»

Elsa nauroi ja sanoi, että nythän on ruma ilma, sumuinen ja pimeä.

»No vaikka sittenkin! Eihän se haittaa. Minusta olisi hauska, te puhelette niin erinomaisen hyvin, että on oikein hauska kuunnella», sanoi herra ja pyysi kohteliaasti Elsaa vielä hetkisenkään kävelemään.

»En minä lähde silloille, eihän siellä ole mikään hauska nyt.»

»No kävelemme muualla», sanoi herra hyvin myöntyvästi ja tuttavallisesti, vaan samalla kohteliaalla tavalla ja lähti Elsan mukaan ruveten puhelemaan vilkkaasti ja avonaisesti, vähääkään kangertelematta, aivan kuin olisivat jo ennen tuttavia olleet. Hän selitti, että hän ei ole vielä ollut kuin lyhyen aikaa paikkakunnalla, vastasi Elsan kysymykseen, mistä hän on. Ja heidän kävellessään katuja, toista ylös toista alas, kertoili hän huomioitaan täällä, verraten oloihin kotiseudullaan, jonka luonnosta ja ihmeistä kertoi laajalti ja tarkoin ja innostuksella.

»Se minun täytyy kuitenkin myöntää, että täällä ovat naiset kauniimpia. Täällä näkee hyvinkin kauniita naiskasvoja ja soreita varsia.»

Kun Elsa ilmoitti täytyvänsä lähteä kotia, pyysi herra saadakseen saattaa häntä sekä ostaa vähän hedelmiä hänelle. Kun hän meni puotiin, katseli Elsa häntä sinne ikkunasta, josta sopi hyvin näkemään.

Ei ollut kumma, jos erehtyikin. Somaa on, kun voi olla kaksi ihmistä niin yhdennäköistä. Ruumiiltaan oli hän aivan Jorin kaltainen. Kasvot olivat erilaiset, ja tämä oli vaalea, Jori tumma. Jorilla oli kauniit silmät, tällä ei erittäin, mutta miellyttävän näköinen hän oli. Hyvin vilkas ja sujuva käytös. Hän puheli hyvin hauskasti ja somasti.

Kun tulivat Elsan kotiportille, ojensi hän ostoksensa, mytyn omenia, Elsalle kohteliaalla kumarruksella:

»Saanko luvan tarjota?»

»Kiitos!»

Kätellen ja kohteliaasti lakkiaan nostaen sanoi hän hyvästit ja lausui toivovansa, että neiti ei ole pahastunut eikä vastakaan pahastuisi hänen seuraansa.

»Ei suinkaan, eihän ole mitään syytä! Päinvastoin oli ollut hyvin hauskaa.»

Tuntui hyvin kummalliselle Elsasta koko tapaus, kun hän sitä kotona muisteli. Miten oli hän niin tutustunut yht’äkkiä oudon herran kanssa? Ja paljon muuta miettimistä siinä oli. Ja muistelemista oli herran puheissa ylimalkaan, mutta erittäinkin mitä oli hänelle sanonut kiittelevää: milloin ihastellut Elsan sattuvia sanoja, tarkkanäköisyyttä ja muuta. Elsasta tuntui hyvin mukavalle tuo herra.

Vaan aamulla oli kaikki toisessa valossa. Mikä lie ollutkin koko herra, kun oudon naisen kanssa niin tuttavaksi heittäytyi. Ja hän itse oli ollut hyvin kevytmielinen. Jos ihmiset ovat nähneet! Mitä voisi hän nyt sanoa, jos kertoisivat että hän on ollut herrain kanssa! Häveten saisi painaa päänsä alas. Miten oli hän niin ajattelematon? Mitä sen Marin tarvitsi vetää häntä mukaansa ja mikä Marin on nyt tänne viskannut yht’äkkiä... Vaan mitä tarvitsi hänenkään lähteä, outojen herrain kanssa!

Jos äiti kysyy, mitä tuossa mytyssä on? – Omenia! – Mistä ne olet saanut? Ostanut!

Vaan Elsa jo punastui, kun ajattelikaan valhetta ja tuntui kuin hän olisi jossakin salaisessa ja pahassa liitossa tuon vieraan herran kanssa. Hän aikoi viskata omenat pois, ja siksi aikaa, että sopiva tilaisuus tulee, tuppasi hän ne laatikkoonsa. Siellä oli kaikenlaisia muistoja Jorista, jotka heti sattuivat silmään. Inhotti panna omenamyttyä sinne. Hän penkoi laatikon sisustan ylösalaisin, jotta sai mytylle erityisen sijansa, niin että se oli aivan erillään muista. Mutta se vaivasi niin kauan kun se siellä oli, aivan kuin olisi hänellä ollut jotakin varastettua takanaan.

Tapaus valtasi kerrassaan kaikki hänen ajatuksensa ja sitä pahemmalle se tuntui, kuta enemmän sitä ajatteli.

Kun paholainen saa sormen, niin ottaa hän koko käden!

Olisi haluttanut jonkun kanssa puhella tästä ja kysellä oliko tämä niin vaarallista. Itse ei voinut sitä vakuuttaa, vaikka koettikin niin ajatella. Vaan kenelle hän rohkenisi siitä kertoa! Liisa se uskalsi sanoa kaikki, niinkuin silloinkin sen, että hän on ollut herrain kanssa. Vaan hän olikin ollut piloillaan.

Mutta Elsakin vähän mietittyään tunsi itsensä siksi viattomaksi, että voi kertoa Latun emännälle. Hän selittää, että Mari hänet veti mukaansa, ja että hänellä ei ollut halua, ja että he kävelivät vain kadulla, ja hän nakkasi pois omenat, jotka herra antoi ja että hän inhoo herraa eikä tahdo tavata toiste häntä eikä ketään. Vaan sittenkään ei Elsa saanut sanotuksi asiaansa, vaikka Latun emäntä oli ystävällinen ja hellä. Oli usein suusta tulossa, vaan jäi siihen, kun hän katsoi Latun emäntää silmiin ja ajatteli että emäntä sanoo kauhistuen:

»Lapsen tehnyt ihminen!»

Sehän se juuri Elsaa itseäänkin hävetti ja harmitti. Ja niin jäi hän yksinään kantamaan asiaansa, joka piti alakuloisena ja pelossa. Joka hetki odotti hän, että asia tulee ihmisten tietoon. Hän häpeili heitä ja oli onneton Liisan, Latun emännän, äitinsä ja enin lapsensa edessä, jota vastaan hän oli kuin tehnyt uuden rikoksen. Nyt enää ei voinut ajatella eikä toivoa Jorin rakkautta.

Kaupungilla oli hän käynyt tämän jälkeen pelolla ja vavistuksella, arkana kuin jänis aavikolla. Hän alituisesti pelkäsi sitä herraa. Suurilla houkutuksilla sai Liisa hänet morsianta katsomaan Aapon hääiltana.

»Lähde toki katsomaan meidän entisen ja ehkä tulevankin pastorimme kaunista morsianta. En minäkään välittäisi, jos se olisi joku muu.»

Kun he seisoivat väkijoukossa, tuuppasi joku Elsaa kylkeen, jota säikähtäen Elsa tarttui Liisaa käsivarteen. Hän huomasi, että se oli Mari, vaan samassa rupesi peloittamaan, että Mari rupeaa puhelemaan siitä asiasta ja kyselemään ehkä jotakin herrasta, jolloin Liisa saa kaikki tietää.

»Morjens, Liisa!» sanoi Mari tervehtien Liisaa, joka meni ihmeisiinsä kohdatessaan Marin näin yht’äkkiä pitkien aikojen perästä. »Terveisiä Helsingistä ja Pietarista!» sanoi hän ja alkoi puhella Liisan kanssa, joka kummastuksissaan kyseli hänen retkiään.

Elsa odotti jännityksellä koko ajan, milloin Mari alkaa kysellä häneltä siitä herrasta.

»Mooorsianta!» huusi Mari yht’äkkiä kesken muun puheen ja väkijoukko yhtyi heti huutoon. Mari viritti huutoa niin kauan kuin morsian tuotiin ikkunaan näkyviin. »Ylkämiestä!» huusi Mari ja taas väkijoukko mukana, kunnes sulhanenkin saatiin näkyviin.

»Eläköön!» alkoi Mari taas huudon ja huusi vielä viimeisenä. Mutta sitten alkoi hän ilvehtiä morsiamella ja pilkata mitä myrkyllisimmällä tavalla, niin että Liisa ja Elsa kuuntelivat katsellen toisiaan silmiin ihmeissään. Heidän mielestään oli Hulda ollut kaunis ja miellyttävä, vaan kyllä Mari löysi vikoja näössäkin. Liisan kävi oikein sääliksi Huldaa, kun Mari pilkkasi niin pisteliäästi ja aivan pataluhaksi pannen koko hänen onnensa nyt ja aina. Elsa ihmetteli, kun hän ei Aaposta puhunut sanaakaan. Ja kun Liisa jotakin ivansekaista Aaposta lausui Huldan puolustukseksi, niin puolusti Mari tiukasti Aappoa.

»No, Jorikinhan se on kihloissa!» sanoi Mari yht’äkkiä.

»Onko?» kysäsi Elsa kiihkeästi.

»Etkö sinä sitä ole kuullut? Elsa raukka se on kuuro ja sokea ollut elämän ikänsä!» nauroi Mari. »Mutta sen minä sanon, että tyhmä oli se Jori, kun ei sinua ottanut. Omiaan olisi hänelle, jos saisi samanlaisen katalan kuin tuo Aappo raukkakin!»

Marin luo tuli pari tyttöä, joitten kanssa hän alkoi nauraa ja ilvettä pitää. Elsa veti Liisan syrjempään ja tahtoi pois lähtemään.

Sanaa puhumatta kulkivat he ja etäällä vielä kuulivat huutoja »morsianta!» ja sitten »eläköön!». Selvään erottivat he Marin äänen aina alussa ja lopussa.

Liisaa säälitti Elsa. Hän ei tiennyt puhellako jotakin vaiko olla puhumatta. Ajatteli väliin Elsalta kysyä, oliko mielensä paha, kun kuuli Jorin olevan kihloissa, vaan taas pelkäsi sen olevan enemmän pahaksi kuin hyväksi. Arvattavahan oli, että se häneen koski kovasti, vaan jotakin olisi halunnut sanoa lohdutukseksi. Liisa kummastui sitten, kun Elsa yht’äkkiä alkoi puhella tavallista asiaa, mille naurahtelikin. Se oli sitä ihmeellisempi, kun Elsa oli viime aikoina ollut alakuloinen, jotta ei nauramaan olisi saanut paremmillakaan asioilla. Hyvilleen tuli sen vuoksi Liisa ja alkoi puhella vilkkaasti ja kevyesti, päätellen, että Elsa oli ehkä jo asiasta ennen kuullut ja siihen jo rauhoittunut. Liisa seurasi Elsaa kotia ja kertoi Viion leskelle retkestä.

Elsalla pyrki työntymään omituisia purskahduksia, jotka eivät olleet itkua eikä naurua. Hänellä oli vaikea niitä pidättää, ja tulivatkin ilmoille naurun katkelmiin Liisan puhellessa. Hänestä tuntui itsestään, että hän nauroi aivan sopimattomille, ja oli oikein hyvä, kun sai asian mille voi nauraa. Pöydällä huomasi hän lautasella Yrjön isäpalikan, ja Viion leski kertoi, että Yrjö nukkumaan pannessaan oli toimittanut »isä rukan siihen syömään ja odottamaan äitiä». Sille Elsa purskahti nauramaan ja nauroi halustaan.

Tuntui oikein hyvälle hänestä ja hän antoi naurulleen täyden vapauden. Mutta sitten huomasi hän, että ei voikaan sitä pidättää, jos tahtoisikin. Mielensä oli synkkä, ja onnettomuuden tunne oli pakahduttava, vaan hän nauroi ja kuuli itse sen aivan kuin olisi joku toinen nauranut. Hän kuuli äidin ja Liisan hätäilevän, koetti ponnistaa voimiaan pidättääkseen, vaan hervottomana kaatui maahan ja nauroi. Toimitettiin hänelle vettä juoda, vaan hän ei jaksanut jäsentä liikuttaa. Tuntui aivan että hän uupuu, kuolee... Hetkisen aikaa oli omituinen tukehduttava, salpaava tunne ja sitten purskahti hän itkemään. Tuntui helpommalle hetkisen perästä.

Itse hän ei jaksanut sormiakaan väräyttää, kun äiti ja Liisa, jotka olivat kantaneet hänet sänkyyn, riisuivat hänet.

Hän nukahti sitten itkuunsa.