Elias Lönnrot (Kramsu)
| Elias Lönnrot. (Luettu Turun Suomalaisen Seuran surujuhlassa, Lönnrot’in hautauspäivänä, Huhtikuun 3 p:nä 1884) Kirjoittanut Kaarlo Kramsu |
- Surren seisoo Suomen kansa, surusanan saatuaan:
- Jälleen kaipaapi se yhtä parhaimpia poikiaan.
- Kaatunut on viimeinenkin jäsen urhojoukon sen,
- Joka murti Louhen vallan, saattoi sammon Suomehen.
- Kansan mielen muistot täyttää, uuteen eloon virkoaa:
- Haudan luona kuuluvimmin muiston ääni kajahtaa.
- Muistot kertoo vainajasta, kertoo elon-työstä sen,
- Mit’ ol’ ennen Suomen kansa, ja mit’ on se jälkehen.
- Pois kun lähti Wäinö maasta, hylkäs kansans eksyneen,
- Jätti soiton jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen;
- Mutta katos mahti maasta, lähtiessä mahtajan,
- Unhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan.
- Piti muinen hengenvoiman Suomen suku suojanaan,
- Murti juonet sortajitten tenholauluin, soitollaan:
- Vaan kun haihtui isäin mahti, laulu unohduksihin,
- Silloin nukkui hengen voima, taukos tarmo tahdonkin.
- Mutta raivoon myrsky nousi, tuli aika taistelun:
- Suomi, unen valtaamana, näytti kuoloon tuomitun.
- Kansan parhaat sitä huusi, kutsui sotaan nousemaan.
- Uinaillen se huudot kuuli, mut ei noussut kuitenkaan.
- Riensi silloin nuorukainen, maansa lempi syömessään,
- Kansallensa avun-tuojan, herättäjän etsimään.
- Virkoomaan hän jälleen tahtoi hengen voiman uupuneen,
- Tahtoi löytää kansallensa tenholaulun, kanteleen.
- Ja hän kulki järvein rannat, samos salot sumeat,
- Uupumatta etsi vaarat, valottomat notkelmat;
- Lemmen voima häntä johti erämaiden sydämiin,
- Sieltä löysi laulun vanhan, kanteleen toi näkyviin.
- Laulun toi hän kansallensa, mahti sen on ennallaan:
- Hengen hehkumaan se saapi, luonnonkin saa taipumaan.
- Kun sen taika kansaan koski nukkuneesen, murrettuun,
- Työhön hehkui kansan henki, elon-työhön, taisteluun.
- Wäinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan,
- Tunsi voiman hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan. –
- Mut ei murru mielestänsä, vaikka muuta murtuiskin,
- Nimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias Lönnrotin.
- Mutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa:
- Uusi sampo, kansan kieli, suljettu on niiden ta’a.
- Mutta työhön kansa käypi, näkee salvat särkyvän:
- Työssä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän.
- Raivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois.
- Kivet raskaat, suuret, joit’ ei kaikki urhot siirtää vois.
- Ikä painoi hartioita, vaan ei jäljelle hän jää:
- Eestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus harmaapää.
- Työ on tehty, perusteena
- Vastaisuutemme se on.
- Työmies laski uupuneena
- Päänsä iki lepohon.
- Surren seisoo Suomen kansa,
- Lailla joukon voitokkaan,
- Jolta, juuri voittaissansa,
- Paras urho temmataan.
- Kunniata haudallansa!
- Hänen raivaamans on tie,
- Jota kulkee Suomen kansa:
- Uusiin voittoihin se vie.
- Voitot, joit’ ei unhe peitä,
- Mitkä Suomi saaneekin,
- Kunnian ne seppeleitä
- Haudalle on Lönnrot’in.
Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.