Aulanko. Jäljillä.

Aulanko. Wenäläiset. . Aulanko.
Jäljillä.
Kirjoittanut anonyymi
Aulanko. Ei mennyt hirteen.



Aulanko.
Jäljillä.


Mauno etsi turhaan neitoa. Linnassa ei hänestä kukaan tiennyt muuta, kuin etta hän jokuaika sitte, kun jo luultiin Wenäläisten näiltä tienoilta kadonneen, oli lähtenyt pois.
Wenälaiset oliwat sitte palanneet linnan tykö ja koettaneet sitä äkki-rynnäkössä ottaa, waan ei se heille luonnistunut, kun linnassa oltiin waroilla. Nyt wasta, pääjoukon palatessa, oliwat kaikki menneet matkaansa.
Mauno lähti tiedustelemaan neiton kotiseuduilta, waan se uljas kartano siellä Katumaa-järwen rannalla oli poltettu ja autiona. Hänen kumppanins, ne hiihtäjät, oliwat wielä hänen seurassansa, ja he päättiwät lähteä Wenäläisten jäljille, Mauno siinä luulossa, että hän sillä tiellä saisi tietoja neitosta, kaikki toiwoen saawansa wiholiselle tehdä jotakin haittaa.
Heidän tätä hankkiessa, katseli Mauno ympärillensä jota taholle, ikäänkuin etsien jotakin oswiittaa asiansa pimeydessä, kun hänen silmänsä sattui hangessa wähän matkaa etäämpänä näkemään suksien jäljet. Hänellä oli syytä käydä niitä lähemmältä tarkastelemaan, ja hän tunsi ne selwästi omain suksiensa jäljiksi. Hän muisti myös waihettaneensa omat suksensa neiton suksiin. Tassa oli siis käynyt joko Elina itse taikka joku muu, joka häneltä oli ryöwännyt eli saanut ne sukset.
Mauno ilmoitti nämät kohdat miehillensä, ja nyt aljettiin jälkiä seurata, kunnes se nätyi warmalta, että ne meniwät samaa suuntaa kuin Wenäläisetkin.
Jos olis ruwettu odottamaan pääjoukon tuloa Turusta Hämeenlinnaan, niin olis saatu kauwan odottaa, sentahden lähdettiin retkelle, waitka miesluku oli wähäinen.
Ei kauwan kuljettukaan, ennenkuin jo tultiin Wenäläisten perä-joukon kohdalle; suksion jäljet eiwät kuitenkaan käyneet tietä myöden, waan hywän matkaa metsässä siwulla, josta woi päättää hiihtäjän ei kuuluueenkaan samaan joukkoon.
Maunokin pysyi joukkonensa erinään Wenäläisten perä-wäestöstä, ja koetti ennemmin pitää suksien jälistä kiini, sillä ne woiwat hänen ainakin paraiten johdattaa hakunsa perille.
Tämä oli senkin tähden hyödyllistä, ettei wiholliset heistä mitään tietäisi, eiwätkä olisi waroillaan, jos kerran tulisi asia heitä lähestyä.
Näin kuljettiinkin se päiwä, ilman Wenäläisten tietämättä, heitä aiwan läsnä. Mutta wiimein tuli hämärä ja nyt oli waikea seurata suksia, waan roswo-joukkoa ei suinkaan ollut työläs seurata, sillä sen melske ja hälinä kuului kauwas.
Näin retkeä tehtäessä, ajatteli Mauno yhtäkin.
Jos Elina oli tällä tiellä, mikä hänen oli tänne tuonut ja missä oli ritari ja Matti. Oliwatko kaikki kolme yhdessä petollisessa liitossa ja seurasiwatko nyt mieltä mielin Wenäläisiä?
Waan eihän ritarin ja neiton keskuus näyttänyt niin ystäwälliseltä, että siitä olisi woinut syntyä tällainen liitto. Pian hyljäsikin Mauno tämän epä-luulon, Elinan suhteen, waikkei hän ritaria olisi mennyt takaamaan. Mattia ei hän ollenkaan tuntenut, sillä se ei ollut saanunna niinpaljo suutansa auki, että siitä olisi käynyt päättää joko hywää tai pahaa. Ken siis oli petollinen? Oliko yksikään? Ehkä oliwat kaikin kolmin wahingosta joutuneet Wenäläisten käsiin, jos heistä kukaan oli heidän käsissänsä.
Mutta sukset, hänen omat suksensa, joiden jäljet hän sangen hywin tunsi? Kenpä niillä oli hiihtänyt?
Tässä ei auttanut miettimiset, asiasta oli selko otettawa.
Myöhempään iltasella seisahtui wiimein wihollisten joukio. Waan kylät ja huoneet oliwat jo tultaessa poltetut. Siis ei ollut heillä muuta nenwoa, kuin pitää yösiaa taiwaan alla pakkasessa.
He oliwat kulkeneet iltaa hywät aikoja siinä että heiltä olisi joku kylä unhotuksissa jäänyt polttamatta, jossa nyt löytäisiwät katosalan, waan semmoista kylää ei ollut maillä kuuluwilla. Kun sitte tuliwat suuren halkopinon ääreen, joka kumminkin oli jäänyt tulomatkalla polttamatta, niin sioittiwat itsensä siihen. Pinosta kannettiin halkoja usealle kohtaa, nuotio-walkeita tehtiin wähän matkaa toisistansa ja wieraat asettuiwat niiden wälille.
Tässä nyt nähtiin sitä leiri-elämää, joka siwistyneimmissäkin wäestöissä tahtoo käydä raakamaiseksi, saati tässä, joka itsestään oli raaempaa mitä siihen aikaan löytyi.
Mauno ja hänen kumppaninsa lähestyiwät tätä leiriä, niin paljo kuin mahdollista oli. Ja ken luuli tarwitsewan wartioita leiriä tässä autiossa maassa, wihollisia kun ei ollut nähty kymmenillä penikulmilla. Eipä huolittukaan wartioimisesta, paitsi juuri nimeksi. Mauno jätti kuitenkin towerinsa wähä etäämmälle ja tuli itse nuotio-walkeita aiwan lähelle.
Yksi joukko oli ruan laitannossa, toinen puhdisteli aseitansa, kolmas piti ateriaansa j. n. e. Päämiesten läheisyys teki kuitenkin ettei meteli ollut aiwan suuri. Wangit oliwat kootut yhteen joukkoon, ja saiwat tällä hetkellä olla jotenkin rauhassa, itse naisetkin, jotka eiwät wielä olleet jaetut päämiesten kesten.
Wankien puoleen loikin Mauno silmänsä, löytääksensä sitä, jonka tähden hän erittäin oli tänne tullut.
Siellä olikin wankien keskellä Elina, ei kuitenkaan köytettynä, waan tarkasti wartioittuna hanen lähellänsä käweli edes-takasin ritari Leijo.
Pakkanen oli ilmassa ja pakkanen oli sen miehcn sydämessä, sillä hän oli petoksella saattanut neiton Wenäläisten waltaan woittaaksensa sillä hywätkin edut.
Mutta toinen mies aikoi siepata häneltä koko saaliin. Jouton päämies oli nähnyt Elinan, ja hänessä oli herännyt halu pitää itse neiton. Ja tehdäksensä kiusan ritarille täydellisemmäksi, oli hän päättänyt mennä wielä sinä iltana wihille Elinan kanssa. Häät piti sitte juotaman paremmat Wenäjään tultua.
Tätä wihkimys-juhlaa aawisti ritari päämiehen sanoista ja oli sentähden synkeällä mielellä nuotio-tulten walossa. Pian näkyikin hänen pelkonsa toteutuwan, sillä päämies lähestyi ja hänen kanssansa wenäläinen pappi eli munkki, jota näytti olewansa walmis siunaamaan kenen awio-liittoa hywänsä.
Neito tuotiin esille wankien joukosta ja päämies asettihe hänen rinnallensa papin eteen, jota awasi kirjan ja alkoi lukea.
(Jatketaan).
Lähde: Hämäläinen 4.12.1863