Aliina: I. luku
| Aliina | I. luku Aliina Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
II. luku |
Tyyntä järven pintaa pitkin juosta viillätti pieni höyrylaiva, tuoden joukkoa kirkolta kotiin. Lumireen muotoiset lainerivit jäivät jäljelle, levenivät ja loiskahtelivat sitten lehtoisia rantoja vasten, peräytyivät ja loiskahtivat vielä kerran, sotkien rantaveden, jossa pienet kalanpoikaset itseänsä kasvattelivat. Laiva vihelsi pitkän, kimakan vihellyksen, hidastutti vauhtiansa ja pysähtyi Lahnaniemen laituriin. Renkipojat olivat laivan kiinnitysköyttä vastaanottamassa. Lahnaniemen isäntä, Matti Auvinen, ja pari vaimonpuolta tuli laivasta maihin.
– Joudettaisiinko me vähän hupia ajamaan? kysyivät laiturilla olleet rengit isännältään.
– Joutaahan nyt, sanoi Auvinen tuupaten takkinsa pielustaa kiinnemmäksi, se kun pyrki aukenemaan.
Laiva viheltää tuikautti lyhyet hyvästinsä ja alkoi jatkaa matkaansa. Auvinen katseli laivan menoa, kunnes laiturille jääneet vaimot olivat menneet ulommaksi, lähti sitten nousemaan pihaan, mutta pistäytyi kumminkin vielä rannalla olevaan verkkohuoneeseen, jonka nurkkaan kätki jotain poveltaan. Sieltä hän käveli pihaan, jossa oli kotona emäntä ja yksi piika. Lapset olivat menneet pellon takaa aholta marjoja katselemaan.
– Terveisiä kirkosta, sanoi Auvinen leppoisella äänellä ja alkoi heittää takkiansa.
– Kiitoksia paljon, vastasi emäntä. – Aikaisinpa nyt laiva joutuikin.
– Joutuihan se, kun ei tarvinnut käydä Pitkässälahdessa ja muutenkin on näin tyyni.
– Saarnasiko siellä nyt Hovin nuori maisteri, niinkuin mennä pyhänä arvelivat.
– Maisteri saarnasi ja kyllä siitä tulee hyvä pappi, kehui Auvinen.
– Vai hyvästi saarnasi. Mistä se olikaan tämän päivän teksti ... niin, kun Vapahtaja opetti kansaa venheestä.
– Siitä juuri, todisti Auvinen. – Ja niistä verkoista ja kaloista. Kyllä se puhui kerrassaan hyvästi, ei luulisi niin nuorelta mieheltä sillä lailla lähtevän.
– Vieläköhän tuo saarnaa tänä kesänä.
– Ei tiedä.
– Olisi käytävä kuulemassa... Mutta sinullahan mahtaa olla nälkä, huomasi emäntä. – Käy Vappu noutamassa leipää ja voita ruokahuoneesta, minä otan keittokupin uunista.
Auvinen istui pöydän taakse.
– Nyt on niin hyvä sää, että sietää laskea verkot järveen, puheli hän käännellessään leipäkannikkaa, jonka Vappu juuri toi.
– Väsyksissähän sinä olet nyt kirkosta tultuasi, säälitteli emäntä. – Heittää ennen huomenna.
– Huomenna saattaa jo tuulla, enkä minä niin väsyksissä ole, kehui Auvinen naurahdellen.
– Mihin lienevät rengitkin pistäytyneet.
– Pian minä ne viskaan tuonne niemen kupeelle vaikka Vapun kanssa.
– Kun eivät lehmät ennättäisi tulla kotiin, arveli emäntä.
– Lehmäin tulolle sieltä ollaan jo takaisin. Mene vain Vappu kantamaan verkkoja veneeseen, minä tässä vähän puraisen.
Vappu katsahti salavihkaa kumpaisenkin palveltavansa silmiin ja lähti ulos.
– Enpähän muistanut sanoa, ettei kanna niitä harvoja verkkoja, sanoi Auvinen ja riensi pala suussa perästä.
Portailla tavoitti hän Vapun ja neuvoi sille hiljaa, mistä kohdasta löytää mitäkin. Sanottuansa palasi hän ateriaansa jatkamaan, mutta suoritti sen pian ja lähti rantaan.
Lapset tulivat marjasta ja toivat vähiä löytöjään äidilleenkin maisteltavaksi.
– Joko isä on tullut kirkolta? kysyi Aliina, vanhin lapsista, jota hänen äitinsä piti toisten valvojana.
– Jo tuli, vaan meni rantaan; kuului käyvän verkot heittämässä, selitti äiti.
– Saisinko minäkin mennä isän kanssa? kysyi Aliina.
– Mene vaan, jos tapaat vielä rannasta ja ottanee.
Aliina lähti kiireesti rantaan. Hän oli ollut aina lasten seurassa ja pysynyt siten mieleltään lapsena, vaikka ikää oli jo lähes viisitoista vuotta.
Rannassa olivat veneet vielä paikoillaan, eikä niiden luona näkynyt ketään. Aliina katseli ympärilleen ja huomasi verkkohuoneesta liikettä. Vielä ovat verkkoja ottamassa, ajatteli hän hyvillään ja kääntyi sinne. Kumpainenkin oli kurkottamassa verkkoa orrelta.
– Pääsenkö minäkin järvelle? kysyi Aliina kynnyksen yli.
– Ka, johan se on Aliina tullut marjasta, sanoi Auvinen iloisesti, kääntäen päätänsä. – Mihinkä toiset lapset jäivät?
– Ne jäivät äidin luokse.
– Vaan jos äidin on liikuttava askareillaan, niin olisit sinä lasten luona.
– Minä kysyin äidiltä ja lupasi.
– No kyllähän sinä, vaan tulee niin paljon verkkoja, ettei oikein sovikaan.
– Minä soudan toverina.
– Ei se kahden soutaminen sovellu verkkoja laskiessa.
Auvinen otti viimeiset verkot ja toi veneeseen.
– Tuolta näkyvät tulevan toisetkin lapset. Minä annan täältä taskusta rusinoita, jakele niitä ja menkää sitten toisella veneellä tähän rantamalle soutelemaan.
Hän kaivoi taskustaan pienen paperipussin ja lykkäsi veneenkin valmiiksi lapsille järveen. Aliina ei enää pyrkinyt, sillä toisetkin olisivat alkaneet tahtoa yhteen matkaan. Ja olihan heillä nyt itselläänkin vene ja rusinoita lisäksi.
Verkon heittäjät lähtivät soutelemaan pitkin rantaa niemen taa ja lapset jäivät ratustelemaan namusiansa. Sitten he keräytyivät veneeseen ja iloista meteliä pitäen melaskoivat kaislikossa. Kului heiltä kotvan aikaa, ennenkuin kyllästyivät. Rantaan palattuaan ryhtyivät vielä karttupiilosille. Yksi kerrallaan asettui veneen kokkaan kuurottamaan ja toiset sillä aikaa juoksivat mikä minkin mättään taa tai verkkohuoneen suojaan. Usein oli verkkohuoneen sisässäkin joku piilossa ja muutamalla kerralla kutsui Aliina sinne Mari-nimisen sisarensa toverikseen.
– Et arvaa, minkä minä täältä nurkasta äsken löysin.
– Minkä? kysyi Mari uteliaana.
– Elä sano toisille, niin minä näytän, varoitti Aliina.
– No, en sano, lupasi Mari.
Aliina veti nurkasta vanhan verkon takaa pullon.
– Mitä siinä on? uteli Mari.
– Taitaa olla viiniä, arveli Aliina asettaen nenänsä pullon suulle.
– Kenenkähän se on?
– En tiedä.
– Maistetaan.
– Ei maisteta, kenen lienee. Kuurottamassa ollut tuli etsimään ja heidän täytyi panna pullo paikoilleen, jotteivät toiset näe.
Lämpimänä, kauniina iltana ei ollut lapsilla kiirettä pihaan. Piilosilla-oloon kyllästyttyään siirtyivät he polskuroimaan rantamalle veteen, jossa kivien kupeilta ajelivat kiinni pieniä mateenpoikia. Suuri oli riemu niitä kiinni saadessa ja yhtä riemuiten niitä mentiin kissalle viemään.
Aliina jäi Marin kanssa rantaan odottelemaan isää, jolle he halusivat ilmaista löytönsä. Jo alkoikin kuulua airojen kalke ja Vappu veteli posket punakkana niin kovasti, että vene törmäsi puolitiestä kuivalle maalle. Tytöt odottelivat Vapun poistumista eikä se kauan virkaillutkaan rannalla.
– Me löydettiin piilosilla ollessa pullo verkkohuoneen nurkasta, kertoi Aliina isälleen.
– Vai niin, tyhjä pulloko? kysyi tämä tietämättömänä.
– On siinä vähän pohjassa.
– Missä nurkassa se on?
He menivät kolmen verkkohuoneeseen. Auvinen katseli ja käänteli pulloa joka puolelta ja sanoi:
– Tämä on varmaan renkien pullo, ja ne saattavat suuttua, jos tietävät meidän katselleen. Pannaan paikoilleen, eikä puhuta tästä kellekään mitään.
Hän kätki pullon hyvin varovasti ja kyseli Aliinalta, miten se oli peitettynä, jotta se tulisi samalla tavalla, ja varoitti vielä kerran mitään puhumasta.
Emännällä oli keitetty kahvipannu odottamassa isäntää järveltä.
Aliina muisti että hänen kasvinpenkkinsä tuvan takana oli vielä kastelematta. Hän haki astialla rannasta järvivettä ja alkoi tuohiliuhalla lipittää kasvien juurille.
Kujaa myöten kävellä kuhnaili pihaan päin suutari Naulanen, jolla oli pieni mökki kylän laidalla.
– Hyvä iltapäivä, sanoi Naulanen jo ulompaa ja poikkesi Aliinan puheille.
– Iltaa, iltaa, vastasi Aliina ja jatkoi työtään.
– Onko isäsi kotona?
– On, kamarissa kahvia juomassa.
– Juokoonpa sitten rauhassa, puheli Naulanen istuutuen nurmelle. – Itsellesikö sinä kasvatat noita lyökkiä?
– Tässä on kaikille meidän talon joukoille, selitti Aliina.
– Kenenkä tuo isoin pensas on?
– Se on äidin?
– Isoin tuo saapi sille ollakin. Entäs tuo toinen iso?
– Se on isän.
– Vai isän ... saisi noita sille olla useampiakin.
– Näitä on vaan yksi pensas kullekin, selitti Aliina.
– Eipähän ole kaikille lapsille.
– Onpahan, väitti Aliina ja katseli kummastellen suutariin, kun tämä ei saanut selvää, vaikka tunsi heidät jokaisen nimeltään.
– Tämä on minun, tämä Marin, tämä Reetan, tämä Antin ja tämä Junnun ... nyt sen näitte, kehahti Aliina luettuaan.
– Näkyy niitä sinun laskusi mukaan olevan, sanoi Naulanen salamyhkäisesti naurahtaen ja kääntyen toiseen asiaan virkkoi:
– Käypä sanomassa isällesi, että minä olen täällä.
Aliina pyyhkäisi otsalle valuneet hiukset korvan taakse ja lähti juoksemaan huoneeseen. Kohta tuli sieltä Auvinen, ja käteltyään istahtivat he vieretysten nurmelle. Naulanen katsahti ympärilleen, oliko ketään näkyvissä ja virkkoi kuiskuttaen:
– Viime yönä se sai ja lähetti minut tahtomaan rahaa.
Auvisen kasvoille kohosi ikävän tuskallinen ilme ja käsi vetäytyi ehdottomasti housun taskuun.
Aurinko oli jo mennyt niin alas, että huoneiden varjot ylettyivät yli pihamaan.