Veljekset (Koskela)

Veljekset Kirjoittanut Unto Koskela

Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain

me suurelle tuomiolle.

Olet syntynyt valossa unelmain,

minä varjossa kuilujen pohjattomain.

Mitä mahdoimme kohtalolle!

Olet siinnyt hetkestä hurmion

ja – puhtaasta tuntehesta.

Sait lapsensieluusi auringon,

– mut ammoin sieltä se kaikonnut on

kuin kolkosta vankeudesta.

Minä sikisin pesässä syntien

ja, arvelen, vahingossa.

Isäs otti mun äitini kiroten

pääll’ likaisten, kurjien riepujen

esikaupunkikammiossa.

Ja me elämän elimme kumpikin

saman syntisen tähden alla.

Sinä syntiä teit kuten minäkin,

sinä huonehiss’ uljaan palatsin,

minä – eniten taivasalla.

Sinä viettelit naisesi hymyillen

tai voimalla kultarahan.

Minä maksoin nyrkillä, kiroten

kera toisten satamajätkien.

– Mikä ero on pahan ja pahan?

Sinä juovuit kullasta samppanjan,

olit – hienosti humalassa.

Minä upotin murheeni viinahan

ja puukolla tyhjensin kapakan

joka vieraassa satamassa.

Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain

ja kumpikin sielu on musta.

Saman saamme tuomion, mukaan Lain,

sama kahle kuin sulla on jalassain.

HÄN tunne ei eroitusta.

Lähde: Koskela, Unto 1930: Purjeet sumussa: runoja. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.