Vankilaulu.

Kirjoittanut Jacopone da Todi
Suom. Otto Manninen.


Veli Jacopone, tästä
milläs pääset pälkähästä?
Palestrinan munkki suotta
olit puolitoista vuotta;
sieltä nouti turman nuotta
tyrmään tyynest’ elämästä.
Ehtyi hoiva Rooman hovin,
mustui maine sulta kovin,
kesti kirkkaana vain tovin,
kirous on tää sen seura.
Katsos, tässä palkkas tää nyt:
huputonna munkin pää nyt,
elinkaudeks itse jäänyt
häkkiin hän kuin jalopeura.
Tyydy osaas: työläs oppi!
Maan nyt all’ on asuinkoppi,
syvä siinä syrjäsoppi,
myski eipä tuoksu sieltä.
Aika kuluu kuuhun kuusta,
ihmissanaa tääll’ ei muusta
saa kuin muonan tuojan suusta –
häitä varsin varon kieltä.
Kahle, niinkuin haukan nilkkaa,
yhä hieroo, kalkkaa, kilkkaa.
Mikäs tanssi siellä vilkkaa,
kummeksuu, ken ohi kulkee.
Lepoon heityn, toista, toista
käännän kylkeä, en noista
kirvota voi kiemuroista,
rautavyyhteensä ne sulkee.
Kopassa, mi riippuu, jotta
hiiri pääsis ei, ei rotta,
viipaletta viis lie totta
paastosaalis säästäväisen.
Sämpylän jäi jäännökseksi
eilen vielä viimeiseksi
sipulia särpimeksi:
pulska pussi kerjäläisen!
Aamumessun jälkeen mulla
pöydälläni katetulla
kooss’ on joka muru, tulla
täyteen vatsakahmu halaa.
Suvaitaan nyt liemi suoda,
koppiin kuppiini se tuoda;
palan paineeks saan myös juoda,
kostuketta keuhkoon valaa.
Pikku porsaalle se muren
riittäis, minkä leipää puren.
Kuin mik’ uusi – miksis suren –
pyhä Hilarius elän.
Liemen latkin, jatkuu lista:
kala, kastin pippurista,
siihen sitkein omenista
on kuin rusto sammen selän.
Syödessä mua vilu raukkaa
viiltää, lyhyttä on laukkaa
ees taas, että penkki paukkaa,
lämpimiksi pakko juosta.
Paternosteria taksa
kahdeksan – en muuta maksa
denaarilt’ – en muuta jaksa –
kestityksestä mä tuosta.
Hoviin tullen hiipan hakuun
pääsi moisen juonen makuun,
antoi veljet moisen takuun,
jolla voivat tyrmään työntää.
Tää heill’ oispa ollut muona,
suust’ ei kuohuis juorukuona!
Kärkkyin noin sen juostaan luona,
joka vihkimyksen myöntää.
Köyhyys, juhlassas ken juopuu!
Harva sulhoksesi suopuu.
Piispansauvasta ken luopuu,
tarjona jos lie? Ei kukaan.
Maailman ken hukkaa, unta
kelle vain sen valtakunta,
kelle kuilu, kauhistunta –
kulku kunkin käy sen mukaan
Ken sen hukkaa, itse hukkuu:
katuu kai, ken pois sen nukkuu;
ken sen hylkää – muille kukkuu
kunniaa se, herjaa hälle.
Hän on vakaa; ellei estä
häpeä, nuo muut ei kestä,
kenpä välttyis jäämisestä
harhan tielle leveälle!
Veljistöll’ on salapolku,
mainett’ eipä vie sen kulku.
Väylällä jos sill’ ois sulku,
pitäis laitumen he oman.
Rooman hoviin juorut juoksi,
kunnes vihdoin tuli tuoksi,
että turhan luulon vuoksi
tuomion sain armottoman.
Seassa nyt häkkis lian
ryve lailla syöttösian!
Joutuu joulu, vaikk’ ei pian,
ken tuo mulle jouluruokaa?
Kiroo kulujaan nyt niitä
luostari – ei vähä riitä.
Mikäs hyöty sill’ on siitä,
kopissaan jos kurja huokaa?
Tehkää, munkit, halun mukaan:
suott’ on touhu, vastasukaan,
kuluja ei korvaa kukaan,
vanginvuokraa jälleen maksa.
Suur’ on sotamahti mulla,
kovimpaankin karaistulla:
väkeväni kimppuun tulla
vaiva kokee, eipä jaksa.
Aseistus on hällä hyvä,
kilpi vihani on syvä;
joka isku kilpistyvä
on sen vahvaa suojaa vastaan.
Verraton sa viha, salpa
kaiken tuskan, koston kalpa,
haitat torjut, herja halpa
hurmios on ainoastaan!
Kaikk’ on kanssas ystävyksin,
Vaanijaa ei väijytyksin,
rinnassa mull’ omass’ yksin
vastustaja vapahduksen.
Rakastin ma vaivaa tätä
vuotta vitkaan vierivätä
kolmekymmentä; nyt hätä
päättyy päivään lohdutuksen.
Uutt’ ei pitkä kaapu: kannoin,
erakon kun valan vannoin,
lupauksen alttiin annoin,
sitä kymmenen jo vuotta.
Katsomaan siell’ opin pilkkaan,
häpeään kuin kuplaan silkkaan,
joita viedä tuulen vilkkaan
lapset puhaltavat suotta.
Torjuttu on hyökkäykset,
häätty herjat, häväistykset,
Jacoponen ystävykset
yhtyy, lippu liittää piirin.
Vainoojain on parvi lyöty,
tulkoon uus, jos siit’ on hyöty!
Eikö kukaan vastaan vyöty,
vielä varron alla viirin.
Maineeni, sun kiljuvalle
uskon kuormankiskojalle.
Asetu sen hännän alle,
peri saattopalkkas sieltä.
Kirje, viesti orvon olon,
Jacoponen tyrmäkolon,
Roomaan vieri, viesti polon,
kierrä maata, kansaa, kieltä.


Lähde: Italian kirjallisuuden kultainen kirja. 1945. Toimittanut Tyyni Tuulio. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.