Vanha soturi.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Saimaassa saar’ on; maalle sen
muut aivan harvoin kulkee
kuin lokit järven myrskyisen,
jok’ aalloillaan sen sulkee.
Niemellä siellä törröttää
petäjä käyrä, sammalpää.
Siin’ istui alla petäjän
mies muinaisaikalainen,
soturin hattu päässähän
ja parta hopeainen,
sininen takki, taljavyö:
ei lasta varten tehty työ.
Kyynelten vaon huomasi
kasvoissa kuihtuneissa,
ja valju viima huokuili
hiuksissa harvenneissa.
Hän aaltoon nyt loi katsehen,
nyt suruhymyin taivaasen.
Jok’ ehtoo monet vuodet hän
siin’ istui iltamassa,
samainen puku yllähän,
samassa asemassa,
kuin haamu muinaismaailman
mielestä merenkulkijan.
Vaan kuulkaa, Suomen neitoset,
ukon elämäkerta,
vesissä silmät suloiset
ja sydän vuotain verta!
Hän hellän muiston saakohon;
jo tuskista hän päässyt on.
* * *
«Mies Kaarlon olen viimeisin;»
– nuo sanat lausumalla
hän nousi uhkein katsehin; –
«viimeinen ilman alla,
mi Kaarlon näin». – Tuon nimen vaan
kun lausui, nosti hattuaan.
«En muotoaan ja katsettaan
mä saa unohdetuksi.
Kas pipliaa, mi mainitaan
nyt Kaarlon raamatuksi!
Kuvansa siinä, kas, on tää...
Ah! multa näkö hämärtää.
Hän asultaan kuin minäkin:
tällainen vyö ja nuttu.
Vaan sodassa kun seistihin,
hän sankar’ oli tuttu;
suur’ voitettuna, voittaissaan,
vaan suurin kenties kuoltuaan.
Viel’ Norjaa vastaan syöstihin,
vaikk’ uhkas moni valta.
Viimeinen joukko Suomenkin,
haalittu kaikkialta,
lens sinne kanssa sankarin
vuorille kuoloon lumihin.
Mä tulin joukkoon herrani,
kun nuori olin vasta,
ja kuulin laukauksen, mi
vei Kaarlon maailmasta.
Näin kaatui Ruotsin uljuuskin.
Mä kaatua myös halusin.
Vaan maata, kuningastakin
puolustin pelkäämättä.
Kun Pommerista palasin,
vain yhtä kannoin kättä.
Luutnantin arvon palkaks sain
ja eläkkeeksi – nälkää vain.
Vaan enemmän mua iloitti
kuin kenraalian’ nauha,
ett’ täss’ sain oman turpeeni,
kun maahan tuli rauha:
sain perinnöks tän saareni,
täss’ itse olen herrani.
Mun Herra sitte siunaskin
runsailla lahjoillansa.
Yks tytär: kuva enkelin
Evankelistan kanssa!
Häll’ oli muoto sellainen,
lukeissaan Sanaa minullen.
Hän hallitsi mun huoneessain.
Riens aika, häneen luottain.
Kun kuoli äiti, elin vain
hänelle, ynnä vuottain,
ett’ urosaika entinen
taas Kaarlon koittais Ruotsillen.
Illalla kerran tyttöäin
talutti vieras kotiin.
Seinältä, tuota nähdessäin,
mä pistolini otin.
Viettelijän kaataa rampana
mull’ olis ollut rohkeutta.
Vaan kun hän astui tupahan,
näin kunnon miehen aivan.
Noin patriarkan majahan
myös astui vieras taivaan.
Hän lausui: «Kaarlo taisteli:
Suursaaren nimi säilyypi».
Nyt, Herra! huudahdin, nyt saan
jo rauhaan luokses tulla.
»Ei», virkkoi hän; «viel’ elä vaan
todistajana mulla,
kuink’ onnen tyttös mulle luo,
kun minut voitto tänne tuo».
Takana järven hänellen
tuo talo kuului tuolla.
Hän kauneutta luonnon sen
viisaalla lisäs huolla;
mun sinne kutsui ijäksi:
varroimme häntä sulhoksi.
Jo joutui hänen aikansa,
jot’ tyttöni niin vuotti.
Jo Ruotsinsalmen voitosta
hän sanan meille tuotti.
Mä Herraa kiitin polvillain,
häät, vihittävät unhottain.
Puvussaan istui morsian,
ja juhla aloitettiin.
Toi lokki myrskyn sanoman,
vaan sulhast’ odotettiin.
Kuin haudasta nyt vinkuen
nous Herran ilma raivoten.
Juoks morsian nyt katsomaan
– kasvoille kirpos tukka –,
näk’ akkunasta – järven vaan
ja kuuli – tuulen, rukka;
huus riemuin, vaan taas tuskasta:
ol’ luultu purje – vaahtoa.
Vaan nyt, vaan nyt! – »Yks luovi vain,
niin pääset armaas luoksi». –
Taivaasen katseen kohottain,
hän vastaan rantaan juoksi,
kun vene kaatui niemellen.
Myös maahan vaipui silloin hän.
Vaan sievään nous hän näkemään
kätensä armahansa
aallosta nostavan ja pään,
mi keinui aallon kanssa.
Hän lensi viime louhellen,
kurotti kättä sulhollen.
Sen sulho sieppas tuskassaan,
vei kanssaan tyttösenkin
– niin, nuorukainen, itke vaan! –
jäi järveen kumpainenkin.
Käsikkäin heidät löydettiin
ja yhteen haudattiin myös niin.
Koht’ olen satavuotinen,
vaan tyynen’ istun tässä;
mut isänmaani jälkeen en
viihtyisi elämässä». –
Näin kertoi hän, ja niemellään
sittemmin hänt’ ei nähtykään.


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.