Tantaloksen tytär

Tantaloksen tytär Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

1.

Paikallansa paasi vankka.

Piirrot kirjaa lakeansa,

muotojansa

tuhatvuotten viirut.

Tuli pouta, sade rankka –

milloinkaan ei kiven kiirut.

Helteen alla hiljaa hiiluu.

Luo sen joudat kuutamalla

kirkkahalla;

kylmän kupeistansa

huokuu, tuskanhiki kiiluu,

niinkuin hautois harhojansa.

Melkein niinkuin sisimmistä

ähky kuuluis vankipolon.

Korskan olon

tytär Tantaloksen

päätti moiseen kiveen, mistä

varsat näy ei Helioksen.

Niobe voi, loppus luisti

nolosti. Mut isäs olit

verta, polit

lait ja ikisäännöt.

Jumalat sun kiveen suisti.

Siihen päättyi sääntöin väännöt.

2.

Seison vallitiellä yksin.

Kaukana on Kentät Autuaitten,

onnenmaitten

häämettä ei tiellä.

Sielun pimennoissa päälletyksin

säkeet lepää murhemiellä.

Niinkuin entisolioita

kivenä suon kerroksissa makaa,

niinpä takaa

vuotten hehkuveren

kevääs päiviä näät ihanoita,

hajallaan kuin sälpä meren.

Armonaikas hukkaan päästäin

teit kuin vitkaan murhaa julmaa. Hyytyy

ruumiis, tyytyy

kohta neljään lautaan.

Vaan ken sinut sääsi, ketä säästäin

elävänä kivihautaan?

Kylmikö sun kaukomaasi?

Kateenkodat kohli? Taivaan vihaa

koitko ihaa?

Suttako vai kyytä

sattui vastaan? Purtes puuskat kaasi?

– Tuhoisin ain’ omaa syytä!

3.

Vankilassa lumotussa

siten vuodet meni. Hämmästyen,

hämmentyen

nyt sä suuntaa kysyt,

eespäin, taapäin? Määränpääsi kussa?

Unilinna, vaiti pysyt!

Huudat nyt, ei kukaan vastaa! –

Haudassa jo omas kaikki makaa:

arkun jakaa

hyvä kääntyin puoleen

huonon sopumielin. Mato kastaa

kynää, tekee runon kuolleen.

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.