Syys-iltana.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Miks’ rinta raukka useasti
Niin vaikeroit?
Kun tähdet yöllä välkkyy armahasti,
Miks’ ilmain tyynten halki kamalasti
Sä kujerrellen soit?
Sua elämäskö kiire lento
Niin huolettaa?
Vai itkettääkö kevään muisto hento?
Oi kauhistaako mainen sääntö vento,
Mi kukan kuolettaa?
Livertää lintu taivasalla,
Ei itkekään;
Soi satakieli puissa korkealla,
Ei sointujansa luo se suremalla
Lyhyttä hetkeään.
Päivinpä perhon lento taipui
Kukille vaan;
Vaan iltasin sen huokuu tyhjiin haipui,
Kun siivin uupunein se maahan vaipui
Ja suostui sallimaan.
Kun tammen kaataa aian rauta
Ja kukkulat,
Kun kaikki mailman entisyys on hauta,
Ei Tuonta karttaa sunkaan, houru, auta;
Miks’ iltaas soimajat?
Ken kohtalostas voi sun päästää?
Ken armahtain
Sua turmiolta, kalman yöltä säästää?
Kun kukkakaan ei säily talven jäästä,
Oi rinta, kärsi vain!
Iloa hetkein nauti – mannaa
Tään korpimaan!
Surujen tietäs sumentaa äl’ anna;
Oot vieras; tääll’ ei retkes päätä panna,
Kaanaassa vasta vaan.
Ylhäällä, tähtein tuolla puolla
Saat valkamaan.
Ett’ täällä täytyi huolla sun ja kuolla –
Iloitse että ikuisuuden vuolla
Unissas näät sen vaan!
Sua ei siis Tuonen synkkä kalpa
Pelottaa saa;
Ei murru henkes, vaan sen kahle halpa;
Oi! valon maill’ ei usva silmääs salpaa,
Vaan autuus kirkastaa.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.