Savokarjalaisten Vuosijuhlassa 18 28/II 81

Savokarjalaisten Vuosijuhlassa 18 28/II 81

Kirjoittanut Kaarle Krohn


Kuin aamunpuhde on syksyinen,
Min nuorten Pohjolan poikien
On puhtahan raikas rinta,
Jos kohtakin kuoreltaan
Vähän karski, kuin routapinta
Joka peittää maan.
Kuin härmänhelmiset, harmajat
Puun oksiin hyytävi haljakat
Värisyttävän viileä ilma, –
Sydän heidän on rinnassaan
Kova hieman vielä ja kylmä, –
Mut paikallaan.
On tahtokin tarmoa uhkuva vuo,
Ehk’ei viel’ ilmi sen puhjeta suo
Kovat ohjeet, kannelle taivaan
Kuin pintyvi pilvisää,
Tai kuin sinisilmää Saimaan
Sumu himmentää.
Vaan pilven puhkovi aurinko!
Kapalonsa ja katkovi Kullervo!
Läpi lehvien pyrkiessä,
Läpi härmästä harmaan puun,
Säde taittuvi terhenessä
Värin vaihteluun.
Kuin kirjokaarena huomenkoi
Värähtelevät värit usvaan loi,
Kätköstään toivehet koittaa
Pojan korkealentoiset;
Vaieten vapaus jo voittaa
Kaikk’ kahlehet!
Kuin Vestan neitsyt puhtauttaan,
Pyhää tulta taivahan valveillaan
Povessais pidä nuorukainen!
Vapaus sua velvoittaa!
Yhä valvo yl’-oppilainen
Nimes kunniaa!
Kas! kukkulat kultasi aurinko,
Maa, taivas leimahti liekkiin jo!
Viris harmajat pilvenlongat
Helein värin hehkumaan;
Rusotus hyyn helmiset hongat
Puki purpuraan.
Häähunnun hohtavan Koitar saa:
Puna kaino poskia kaunistaa,
Ohimoita ja otsaa taivaan
Helavalkea kaarittaa,
Siimestäen silmää Saimaan
Tyynt’, tenhoisaa. –
Ja lämmönvirta jo tulvailee,
Solatessaan maan povi pehmenee;
Elohon emon helmasta elpyy
Tuhat taimea kukkimaan,
Keto kastehelmihin heltyy
Ihastuksissaan.
Koko luonto hehkuvi hekkumaa,
Ja lehdossa linnutkin armastaa,
Kukin kullalleen kujerrellen, –
Niin myös povess’ ihmisen
Ikilempeä lyö tykytellen
Sydän lämpöinen!
Pyhä ensi lempi on nuoruuden!
Tuo rakkaus raikas, taivainen
Ujo on kuni lapsen mieli;
Syvält’ ei pyhäpiilostaan
Viel ilmaist’ uskalla kieli
Salatunteitaan.
Vaan kas! valon valtias voiton
Hajalleen utu-usvat karkoittaa,
Va’on tieltä hattarat kyntää
Kultaisella aurallaan;
Korkeemmalle aurinko ryntää
Sädeloisteessaan!
Ja luonnon kauneus kirkastuu,
Kukoistuksessaan se nyt ilmauu!
Sama vehreä vaippa peittää
Kaikk’ kukkulat laksoineen
Sinens’ selkeä taivas heittää
Veden kalvoimeen.
Lemun lehdosta taivohon tuuli tuo,
Maa henkensä huokuvi Luojan luo,
Ja yht’ ylistystä raikkuu
Ilolaulelot leivosten,
Sama kiitos korvessa kaikuu
Käen kukkuen.
Yks’ aurinko, yksi on rakkaus,
Sydämiin sama syttyvi innostus!
Yks’ yhdisti meidät mieli,
Pyrinnöt samat ponnistaa,
Tunteitamme äidinkieli
Yks’ ilmoittaa!
Siis täytä maljasi reunoilleen,
Se tyhjennä tilkkahan viimeiseen,
Isäinmaan ylistyksehen yhtyin!
Älä vain puhu puolesta sen,
Rakkautesi näytä, ryhtyin
Tositoimehen!
Salpausselän Saimaa pukkaisee,
Nyt yhtenä virtana vyöryilee
Imatran koko valtava paino,
Ja koski kun kuohahtaa,
Kajahtaa ylistys yks’ ainoo:
Eläköön isäinmaa!

Wäinö [Kaarle Krohn].


Lähde: Ylioppilas-Albumi J. V. Snellman’in 75 vuotisen syntymäpäivän muistoksi 13 p. Toukokuuta 1881. 1881. Helsinki.