Raataja.

Kirjoittanut Kaarlo Luoto


Mä usein mietiskelen eloas
ja silloin ylväs tunne täyttää rinnan,
ja tutkin rauhakuuttas, toivojas,
kun sykähtelee alla karheen pinnan.
Mä tiedän: sullakin on unelmas
ja onneen maisehen se tähtää työsi,
ja valon soisit olla osanas
ja päivään vaihtuvan pois inhan yösi.
Jo tunnet sinäkin sen sanoman,
ett’ yksin leipä elokses ei riitä,
vaan sanaa kaikkinasta kaipaavan
sä tiedät. Sulla onkin suru siitä.
Se raskas kannettava sulla on,
kun leivän niukan eestä täytyy elää,
ja kaste puuttuu hengen toukohon,
ja sullai sielun tunnekielet helää.
Sä maailmata joka päivä luot
ja muurahaisna työtäs aina häärit,
sä toimellasi loiston esiin tuot,
mut itselle vain turhan hiukan käärit.
Sun hartiasi vallat kantavi
ja kätes elon vauhtipyörää pitää.
Ken tunnustuksen sulle antavi
ja ken ei kuormahasi nosta lisää?
On elämäsi suuri sota vaan
ja riehut Leoniidan urhoin lailla,
vaan kuolee muistos, unholaan
sä vaivut riemulausehia vailla.
Otsaasi huolet heittää varjojaan
ja selkäs kumartuvi taakan alla.
mut tyynnä tähtäät taistoon murjovaan
ja kumma, – mieli kestää toivovalla.
Sä kuulet kuinka toiset voitoistaan
valoistaan kehuvi ja laulain luikkaa,
vaan kuljet sinäi hetkeen voittoisaan,
kas, sinullai jo kynttiläsi tuikkaa.


Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.