Murtavia voimia: VI luku
| V luku | VI luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio |
VII luku |
Mikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään ihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo kauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona niin ... se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta j. n. e.
»Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen», virkahti äiti naurahtaen.
»Minut! Minutko?» Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa.
»Kaa, älä nyt noin!» nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä tyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä.
Äiti lähti jo tupaan, Annikka jäi vielä kamariin. Hän mietti hetkisen nähtävästi ollen jostain kahden vaiheilla. Mutta vihdoin hän kavahti vuoteen laidalla istuvan isänsä kaulaan ja virkahti:
»Isä rakas, antakaa minun haltuuni ne Hautalan velkakirjat.»
»Mitä sinä niillä?»
»Minä ne vaan ottaisin.»
»Käske äitis tänne.»
Emäntä tuli, sai kuulla asian. Kummissaan kysyi hän, miksi Annikka niitä tahtoi.
»Minä ne vaan säilyttäisin.»
Vanhukset olivat vähän hämillään. Äiti sanoi:
»Onko teillä sitten jo oikein varmat aikomukset Matin kanssa?»
»Eei olekaan, mutta...»
»Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on nuoruudessa niin monta tuulta, niin että...»
Ukko jatkoi siihen kituliaalla äänellä:
»Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin... Ei sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.»
»Voi teitä!» huudahti Annikka, »eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua, eikä se tähän mitään koske, mutta...»
Tyttö rupesi kyyneltelemään.
»Mitä?» kysyi äiti.
»Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon haltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin omakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin eivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.»
Ukko katsoi muorin silmiin:
»Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.» Hän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari sai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin hänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi oikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään niitä arkkuunsa.
»Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille Matille», tuumaili vaari.
»Sopii sitä varoittaa, mutta eihän nyt niitä rupea antamaan.»
»Kuka ne nuoret takaa ja tietää mitä ne tekevät.» Ukko näkyi olevan vähän levoton velkakirjain kohtalosta. Muorin huomio kiintyi meteliin, joka kuului pihasta. Ikkunasta katsottuaan virkahti hän kiihoittuneena:
»No Tanelimäen Samu siellä nyt jo koniansa laskee pihanurmikkoa järsimään!» ja alkoi rynnätä ulos. Hänen mennessään ukko vielä perään muistutti:
»Puhu nyt sinä sille Annikalle, ettei...» Mutta silloin emäntä jo lennätti porstuassa.
Pihaan todellakin oli ajanut mainittu Tanelimäen Samu, pitäjän laiskin mies ja kuuluisin kerjäläinen, vaimoineen ja lapsilaumoineen. Aikomus oli nähtävästi laskea hevonen syömään kauniille pihanurmikolle.
Kerjäläisiä tähän aikaan kyllä kulki niin vahvasti, että niitä oli useita joka päivää kohti, ja niiden näkemiseen ja sietämiseen oli jo siksi totuttu, että useatkaan eivät niille sanoneet pahaa sanaa. Mutta Tanelimäen Samu, joka tätä elinkeinoa oli harjoittanut ammattinaan jo elämänikänsä ja oli siinä niin vaurastunut, että nyt jo oli monta vuotta hevosella kierrellyt, oli suulaan akkansa ja rupisten lastensa vuoksi saanut erityisistä syistä kaikki omapitäjäläiset vihollisikseen. Sen vuoksi hän enimmäkseen kiertelikin ulkopitäjissä, kautta Suomen. Nyt lienevät ahtaaksi käyneet olot ajaneet perheen kotikulmille.
Kuin vihuri tuli Märkäsen emäntä tuvasta huutaen ja käsiään huitoen ulos, kun Samun pojat ja tyttäret jo kilvan tupaa kohti riensivät rääsyjänsä pyristellen, äidin vielä viimeisiä kuormasta nostellessa ja Samun päästäessä valjaista voikkoa luuskaansa.
»Älkää, älkää tulko!» emäntä huuti huitoen käsillään ja estäen lapsia tupaan menemästä. Sitten vanhemmille:
»Ette saa riisua siihen konianne, ei vaikka!... Kumma ettei teillä ole edes sen vertaa häpyä, kun kehtaisitte ihmisten pihanurmikotkin konillanne järsittää, muutamat... Nuo kakaratkin näkyvät taas olevan niin ruvissakin että, Jumalako sen tietää, mitä kapia teissä lieneekään... (Siikalahden Eliinalle, joka samassa tuli kylänkepin kanssa pihaan) Katso nyt, hyvä ihminen! Ei saa mennä, poika, tupaan, kyllä minä tuon teille ruokaa pihalle, eipä nyt ole kylmä.»
»Älkää hyvä emäntä olko niin ynsiä», pyyteli puhevuoron saatuaan Samu, pikkuruinen ja nöyrä mieskääpykkä, joka muuten nähtävästi oli varustettu monipuolisella ammattiinsa kuuluvalla kokemuksella.
»Niin, ja turski!» liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä. »Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä». Sitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht’aikaa:
»Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. – Niin ja elää meidänkin täytyy. – Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja kuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut. – Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei koi syö eikä ruoste raiskaa.»
»Eikä varkaat kaiva eikä varasta», täytti Siikalahden Eliina naurahtaen.
»Niin – in!» todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. »Älä sinä ilvehdi, sinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo niin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!»
Märkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen lyöden:
»Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!»
Eliina punotti hämillään ja sanatonna.
Yhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu joukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta leivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa oloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne varmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt.
Annikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois menossa.
»Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa», hän äitiään nuhteli.
»Tuollaisen melun! Ole nyt vaiti. Kyllähän sinä antaisit pihan kaikenmaailman kerjäläisten valliksi. Mutta ei se sovi, kun yritetään pihaa saada pysymään viheriänä. – Tuon kylänkepin toi Siikalahden Eliina ja sanoi, että illalla on kokous Rauhalassa. Menetkö sinä sen juoksuttamaan Hautalaan.»
»Menen.»
»Tule pian. Lehmätkin tuossa paikassa tulevat ja miehetkin. Minä menen jo tekemään valkeata takkaan.»
Tultuaan portin taakse korjasi Annikka huivia päässänsä, suoristi hameensa laskoksia, kasteli hiukan huivin nurkkaa ja pyyhkäisi sillä poskipäitään.
Ja totta puhuen: hän olikin kaunis. Paljain jaloin hän ripeästi käveli Hautalaan päin, sinisen harmaat silmät jostain aavistuksesta loistivat ja hipiää värjäsi soma ahavan synnyttämä ruso; sopusuhtainen, jo kypsynyt vartalo liikehti notkeasti ja varmasti.
Hautalan pihassa poika Matti teki seipäitä.
»Äikkistuikkis!» kuuli hän kuiskauksen takanansa.
»Vanha kulta»,[1] jatkoi Matti arvelematta, katsoi taaksensa ja löysi Annikan siinä nauramassa.
[1] Sanansutkaukset eräästä kansantanssi-laulusta »Äikkistuikkis vanha kulta, mulla on jo uusi».
»Keskimmäinen», penäsi Annikka.
»Kultako?»
Molemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla ihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan hiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he siinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa.
»Mene viemään kylänkeppiä, laiska!» virkkoi tyttö ankaran totisena. »Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs... Huhui! Nyt tulee äitis!» Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti tarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja tuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli menemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä ikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen nurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi.
Samassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni, noin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin melkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta niskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa vetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi. Vaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa, oli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste.
»Kuka se oli?»
Matti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja vastasi välinpitämättömästi:
»Ei paljo kukaan.»
Äiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta.
»Sepä kummallinen otus oli sitten.»
»Märkäsen Annikka se oli.»
»Mitä asiaa sillä oli?»
»Kylänkeppiä toi.»
Äiti nähtävästi oli aikeessa jatkaa vielä, sillä hän näytti uteliaalta, mutta samassa alkoi kuulua rattaiden ryske portin ulkopuolelta ja se saattoi hänet toisiin ajatuksiin. Lähtien itse tupaan sanoi hän Matille:
»Isäsi tulee, mene työhösi.»
Matti kiirehti seivästukille.
Samassa ajoi isäntä pihaan aidaskuormineen. Hänen tyypilliset ulkopuoliset omituisuutensa ilmenivät nyt hyvin selvinä: ruumis pitkä, tanakka, jyryselkäinen, otsa keskinkertainen, kasvot teräväpiirteiset, parrattomat, silmissä tuikea katse. Päällä oli siniseksi värjätty aivinainen pusurimekko ja jaloissa omatekoiset pieksut, joiden ruojusten alle housun lahkeet olivat sidotut. Isännän silmä äkkäsi kohta kylänkepin, mutta kuitenkin hän jostain mielijohteesta kysyi ensimäisenä:
»Mitä tuo Märkäsen Annikka täällä teki?»
»Toi kylänkepin.»
»Hm ... mitä se tahtoo?»
»Kokoukseen tietysti.»
»Mistä asiasta?»
»En minä kysynyt.»
Kysellessään päästeli isäntä hevosta valjaista.
»No mitä sitä keppiä täällä makuutetaan? Mene viemään.»
»Juuri se tuotiin», sanoi Matti ja lähti viemään keppiä Kannostoon.
Saatuaan hevosen valjaista juotti isäntä sen kaivolla, sitoi ohjaksista kiinni rattaisiin ja meni tupaan.
Emäntä tarjosi ruokaa, mutta hän sanoi jaksavansa odottaa siksi kun muukin väki tulee.
»Alkaako ruis metsävainiossa näyttää paremmalta?» kyseli emäntä.
»Eei, mitenkäs se, kun oraat ovat lähteneet ja mistä niitä uusia tulee. Joku pirulainen oli taas pannut rinninkin seposelälleen.»
»Eikö ollut eläimiä?»
»Ei.»
Ja sitten he molemmat valittivat, miten ilkeitä ja hävyttömiä ovat paimenet, joiden syyksi asian uskoivat. Mutta kohta isäntä käänsi puheen toisaalle:
»Kuule, tiedätkö sinä, kulkeeko se Matti tuolla Märkäsen tyttärellä?»
Emäntä vähän säpsähti, sillä isäntä ei tavallisesti sekautunut tuollaisiin kysymyksiin, – mutta samalla leimahti iloisempi ilme silmissä, kun vastasi:
»Olen minä siitä kuullut, ja kylläpä se vähän siltä näyttääkin.»
»Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän!»
Emäntä ei ollut tuota ensinkään odottanut. Hämmästyneenä kysyi hän:
»Miksi ei?»
»Siihen on monta syytä.»
»No mitä?» Emäntä asettui, nähtävästi yhä enemmän hämmästyneenä, kädet lanteilla kuuntelemaan.
»Ensiksikin minun poikani ei saa ikänä tulla Siikalahden Mikolle langoksi.»
»Mitä ... eiväthän he mitkään langot siltä olisi enää, kun Siikalahden emäntä on kuollut?
»Vaikka. Mutta sinä tiedät, että minulla on velkaa Märkäselle. Minä en, Jumal’auta...»
»Älä vanno!»
»Mä sanon: minä en Jumal’ auta voi sitä nyt maksaa vuosikausiin, sillä nytkin tulee katovuosi kenties sellainen, jota ei ole nähtykään.»
Äänessä, millä se lausutiin, oli niin paljon katkeruutta, että emäntä ei heti uskaltanut vastata mitään.
»Jumala sen tietää», huokasi hän vihdoin.
»Jumala? Kyllä sen jo tietää talonpoikakin, että nyt katovuosi tulee.»
»Se on Jumalan, Kaikkivaltiaan neuvossa vielä, joka voi kääntää pahan hyväksi, pelon...»
»Koska sinä olet nähnyt Jumalan kasvattavan rukiita sellaisesta maasta, missä ei ole oraita, ja sellaisena suvena, joka alkaa juhannuksena?»
Emäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää tulisen miehen kiukkua.
»Ja siihen nähden», jatkoi isäntä, »Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada aihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina pelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären kanssa ja ett’ei Antti säälin ja lankouden vuoksi viitsi minua hätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.»
»Ajattelehan nyt vähän...»
»Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä. Sillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia velkojani, vaan takauksista syntyneitä.»
Emäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä katkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta kohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään pahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi tosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa, mitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni purkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat ajatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli hänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä kuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin hervahtuneena penkille ja huokasi:
»Jumala koettelee meitä.»
Ja siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa vuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan.