Kerju-Poika.

Kirjoittanut Jaakko Juteini


Lapsen kasvatus on lahja,
paras, kallihin perintö.

Miehen toimi, naisen toivo
lähenivät liiton kautta
väärin sala-vuoteutta.
Isän himo, äidin halu
ovat siittäneet sikiän,
josta kasvoi kerju-poika.
Poika raukka raadollinen,
joka imi irstaisuutta
kerju keppinsä nojalla,
isosi jo ilkeyttä,
kodotoina kulkeissansa
takin risat roikkuvaiset
taistelivat talvellakin
pussin kanssa kanda-päillä.
Ilman isän opetusta,
holhousta äidin hyvän,
kurja, vailla kasvatusta,
lapsi paisui pahuudessa,
näpisteli näljän tähden.
Koska konnan kerjäläisen,
kulkevaisen kurjuudessa
oli varsi vahvistunut,
petti siellä, tuolla, täällä
aina kauppa-kumppaninsa,
valhetteli viekkahasti,
varasteli, vannoi väärin,
teki viimein murha-töitä.
Mutta kaikki muuttelevat
menoansa maailmassa;
tämä juoni loppui täällä.
Toisen onnen turmelia
on jo kourissa kovissa.
Vahingoittaja vihainen
kitkuttelee kahleitansa
vangin mustassa majassa,
jossa muurit myrkkyllisen
sumun sulkevat sisälle,
rauta-ristit ikkunoissa
kaukaakin jo kamoittavat.
Isä! ilman rakkautta,
ilman huolda hartautta,
arvossasi alembana
luonnon luondo-kappaleita,
jotka, ehkä järjetöinä,
suojelevat sikiäänsä,
Äiti! hellä hekumalle
porton väärillä poluilla, –
katso kahleissa petoa,
jok’ on sinun sikiäsi,
katsos händä kaakin-puussa,
kirveen alla kontillansa.


Lähde: Sanan Saattaja Viipurista -lehden vuosikerta 1833, 26. lokakuuta s. 1–2. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 23.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Sanan Saattaja Viipurista, vuosikerta 1833. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ssv/ssv1833_rdf.xml.