Kaksi liekkiä

Kirjoittanut Saima Harmaja


Kun minun henkeni tulta
vastaan liekkisi lyö,
kysyä jaksa en sulta,
mistä on silmies yö.
Kun läpi ruumiini kulkee
hienoinen tuli vuo:
pois tajunnasta se sulkee
kaiken mi tuskaa tuo.
»Rakastan», huulesi toistaa.
Vaikka ne hehkuun saa
olkani vain, joka loistaa,
vain poven hohtava maa,
niin sydänpohjiin vaipuu
nyt sanan kauneus tuo;
raueten pelko ja kaipuu
valheen lähteestä juo.
Kun käsivarsiin kuumiin
kalliin kaivatun jää
hän, jonka heleän ruumiin
rakkaus vain sytyttää,
puhtaus povensa liekin
on side silmillään.
Niin hänet rakkaus viekin
valosta pimeään.
Voi yön keskellä lasta,
kun lumo sammunut on!
Unesta kuulaimmasta
jäi tomu torjumaton.
Päättömät polut uhkaa:
käteen kurkoittuvaan
katkera himo tuhkaa
sataa tuskassaan.


Lähde: Harmaja, Saima 1937: Kaukainen maa: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.