Joulu-ilta.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Saloille loisti kalvas kuu,
Siell’ ulvoi ilves nälkäsuu,
Kylästä kuului haukuntaa;
Mies astui metsän reunamaa,
Häll’ erämaass’ ol’ mökkinen.
Ol’ kolkko joulu-iltanen.
Kodissa lapset odottaa –
Nyt tietä tuiskun tukkimaa
Mies alkoi rientää minkä voi;
Hän kartanosta leipää toi,
Jot’ armaat söisi joulunaan,
Petäistä syksyn purtuaan.
Kun päivä joutui ehtoolleen,
Hän keksi poian yksikseen
Lumella vaiti värjyvän,
Käteensä kylmään henki hän;
Melkeinpä himmee kuutamo
Jähmettyneeks’ sen näytti jo.
”Mihinkä, lapsi parka, ties?
Käy meille, siell’ on lämmin lies!”
Mies virkkoi, otti viluisen
Ja pääsi töllin ovellen,
Toi leivän töllin juhlahan
Ja pikku vieraan mukanaan.
Takall’ on vaimo armahin,
Povellaan lapsi piskuisin:
”Kah, kauan viivyit retkelläs,
Käy tänne, istu liedemmäs,
Ja siekin!” – Poian hellästi
Näin lieden luo hän talutti.
Kun äiti toimi, valkeekin
Pian alkoi loistaa kirkkaammin.
Ei nurkunut hän puutettaan,
Vaan leivän otti iloissaan,
Asetti iltaiseksi sen
Ja kehloss’ maitotilkkasen.
Ohuilta siltaoljilta
Jo lapsiparvi riemuisa
Käv’ atrialle niukallen; –
Jäip’ yksin vieras takallen,
Niin äiti otti hänenkin,
Ja saattoi raukan esihin.
Ja hartaasti rukoiltuaan
Nyt käytiin leipää osimaan.
”Siunattu hyvän lahja on”,
Niin lausui lapsi turvaton,
Ja kyynelsilmin hymyillen
Hän tarjotun söi viipaleen.
Äit’ aikoi jatkaa jakoaan –
Ol’ ehjä leipä pivossaan.
Silmänsä ihmeissään hän loi
Pienoiseen, jonka isä toi;
Hän katselee ja kummaksuu,
Kun ihmeesti tuo muuttauu.
Sen silmä loisti tähtenä,
Ol’ otsa ihmeen välkkyvä,
Olalta vaate liehahtaa,
Kuin valkopilvi puodalla.
Äkisti enkel’ nähtihin,
Kuin Luojan taivas, suloisin.
Sydämmiin autuus valkenee
Niiss’ ilo, toivo sykkäilee
Tuo ilta unhottumaton
Ihmisten hyväin tölliss’ on.
Ja juhlaa kauniimpaa ei näe,
Sill’ enkel’ heille vieraaks’ jäi.

Mon’ talvi meni menojaan,
Ma joulu-iltaa katsomaan
Sain hyväin mökkiin, se ol’ viel’,
Ja poianpoika asui siell’;
Hän alkanut jo harmeta,
Ja ruoki takkavalkeella.
Niin hilpeästi loisti lies’,
Vaimonsa vieress’ istui mies,
Ja lapsijoukko suloinen
Se näytti vasta rukoilleen,
Se näytti miltei uskovan
Ett’ templi heill’ ol’ majanaan.
Loi pöydän päässä kynttilä
Valonsa, ainut töllissä;
Sinnekkin ruokaa laaditaan,
Vaikk’ ei käy kukaan maistamaan.
”Kenenkä paikka?” kysäisin:
Sanottiin: ”hyvän enkelin.”


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.