Ikimennyttä.

Kirjoittanut Otto Manninen


Kevätkunnahan tuorein kukka, –
se loisti, se tuulihin tuoksua loi.
Sen kukkasen kuolla täytyi.
Sen turmeli koi.
Runokantelon kirkkain kieli, –
se soi, surumielehen sointua toi.
Se kieli ruostui, se murtui.
Ei solmien soi.
Jalo malja, kalleus juhlain, –
mies onnesta juopui, ken mettä sen joi.
Se malja kirposi maahan.
Ei ehjetä voi.


Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.