Hjalmar Neiglick.
† 18 3/XI 89.
Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna


Hänet eilispäivästä vielä nään,
Miten seisoi hän rohkeasti,
Niin valmisna mailmaa järjestämään,
Pirun hännän ja gordisen solmun pään,
Hän katkaisi reippahasti!
Hän uljaana, päähän asti
Ois murtanut tien läpi hehkun ja jään.
Vain kolmekymmentä iältään
Ja taistellen intoisasti,
Ei nähnyt vaikeaks mitäkään.
– Ois pantu hän paarille lepäämään
Vain Ranskan tricolor peitteenään,
Jota Suomen kyynelet kasti.
Luon’ Olavinlinnan raunioin,
Mihin saavuimme juhlailullen,
Tulin poikana tuttavaks sullen.
Kun elon tiellä ja kohtaloin
Taas kättä nuorina löimme noin,
Ilot, tuskat kanssasi jakaa voin,
– Jos ei riidelty, niiksi tullen! –
Yli paperikoppain ja laatikkoin
Pyhän Yrjänän lailla taistella koin,
Lohikäärmeelle rintani alttiiks soin,
Kritiikille kammotullen.
Mut runomailmaani aukenevaan
Teit tyynet tarkastusretkes vaan,
Ja sa niin olit rakkahin mullen.
Sa vanha veikko, sa taidollas
Mun johdit tolalle mäistä,
Kävit uljaasti kiinni, suistaissas
Runohenkeä itsepäistä!
Oi, kiitos vieläkin hautahas
Sun ystäväsiteistäs näistä!
Ma kevään muistan niin nuorekkaan,
Ja siinä nään ylioppilaan,
Mi ensi seppelet voitti.
Jo kauniina päivänä painetaan,
Eräs kiistakirja, mi leimullaan
Omatekoiset areopaagit maan
Vain sellaisiks näyttää koitti.
Miesmuistiin moista ei kuultukaan,
Ett’ ylioppilas, poika vaan,
Noin uljaasti ampuisi jousellaan,
Niin ylös ja päätä pahkaan:
Professorit, jotka turhuuttaan
Oli tuuleen kääntänyt kaapujaan,
Nyt puhkui hartaina, harmissaan,
Kun saivat poltetta nahkaan.
Kun eessä viel’ oli tutkinnot,
Hän edut unhotti, suosiot
Ja koukoja oppineita,
Ja taisteli puolesta totuuden,
Ett’ oikein jäit ihan ihmeesen;
– Hän katsoi mailmahan hymyillen,
Ei koskaan kursaillut keitä!
Vaikk’ urhotyön teki nuorena tän,
Pian olkahan lyönti jo suotiin,
Ja jo paikan sai sekä palkan hän,
Ja – areopaagiin tuotiin.
Ne on miehen haihtuvat piirteet vain,
Mi valiojoukkohon tutkijain
Tienraivaajaksi kuin luotiin.
Vain eespäin aina hän täytti,
Jos julkisuudessa uljaana näin
Tai nuorisopiireissä kylmin päin
Hän kellonlyöntiä näytti.
  Oli intoa siinä, hehkua vaan,
Ja voima ja kiihko kuin taika,
Mi kiistoissa päivän ei uupunutkaan,
Mi tuhlas ympäri aatteitaan,
Min ain oli kiireinen aika.
  Ja jos sellaisna meille hän rakkaaks jäi,
Vähin sortovaltijan elkeissäi,
Myös niskasta meitä hän käytti,
– Toki hienosti, kohteliaasti vain –
Mut sittemmin muita selvemmin ain
Hän asians’ oikeaks näytti.
Eturinnan miehiä syntyjään,
Hän kylläkin ennen yötään
Ois varmaan voittanut paikan tään,
Mut sortui hehkuunsa kiihkeään,
Mi toimeen vei hänet myötään.
Noin aattelematta itseään
Hän kaatui keskellä työtään
Ja kesken hankkeita noita,
Kun siinä ponnisti, syöstessään
Alas vääriä jumaloita.
Niin, – uljasna, lämminnä vielä hän on,
Kun muistelen muistoja noita,
Niin valmis harmiin, ja harmiton,
Sama ystävä tyynessä saariston,
Tai käyden kaupungin kiihkohon.
Ei, – häntä ei unhotus voita!
  Hänen hautaansa kantaa tahtoisin
Nyt outoja kiehkuroita,
Mihin nuoruusaikojen muistelmin
Ma kietoisin kukkastuoksuihin
Kuun kultia, hopeoita
Ja uljaita unelmoita,
Joit’ uinut, kun eessäs ihanin
On kevääs ja onnes ja toiveeskin.
Liet ankara, tuomita koita!
Ma tuomitsen kaihojen kyynelin.


Lähde: Tavaststjerna, Karl August 1904: Valikoima runoelmia. Suomentanut Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.